Retki Läntiselle Rannikolle on nyt tehty. Voi että, kuinka nautinkaan tuosta vajaan 400 kilometrin/suuntaansa ajamisesta autolla. Loistavaa aikaa pähkäillä, pyöritellä ja ihmetellä asioita, elämää, tapahtumia. Menomatkalla mietitytti asia jos toinenkin, nyt paluumatkalla keskityin vaan työkuvioiden pähkäilyihin ja musiikkiin. Sateinen myrskysää ja kamakaze-ohittajat tekivät kyllä parhaansa pitääkseen minut virkeänä ja hyvä niin.
Pesäpallofinaalikin tuli nähtyä, tosin kaatosade vei enimmän innon niin katsomossa, kuin kentälläkin. Loistosuorituksia ei nähty, mutta se parempi joukkue voitti. Onnea Kirittäret. Enkä edelleenkään ymmärrä miksi joka pelissä pitää olla katsomassa vähintäänkin se yksi huutelevat kusipää. Poikkeuksetta se kusipää on tähän mennessä ollut mieshenkilö ja tälläkin kertaa oli kovin, kovin lähellä etten olisi pyytänyt idiootti äijää pitämään turpansa kiinni. En ymmärrä mitä ideaa on huudella katsomosta asiattomuuksia, jopa rivouksia kentälle. Pallonkin meinasin saada päähäni, mutta nopea muiden varoitushuuto varokaa, pisti minutkin väistämään varsin nopeasti. Näppejä en väliin uskaltanut pistää, vaikka istuin kaukana kolmosrajan katsomossa, sen verran minäkin tiedän lyöntien kovuudesta pesäpalloa jossain määrin pelanneena.
Vesisade esti kuvallisen materiaalin tuottamisen ja kätköilyreissu sunnuntaina meren rannalla oli varsin ihanaa. Olen alkanut tykkäämään merestä melkomoisen paljon, entinen vierastuttava elementti onkin nyt kovin viehättävää näin sisämaan kasvatille. :)
Nyt on taas tavattoman mukavaa olla kotona. Yksinäinen sänky tuntuu nyt hieman kurjalta, missäs sitä läheisyyttä myydäänkään tabletteina. Voih :(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti