Jarruremppa ei etene, tai etenee, mutta ei tuota toivottua lopputulosta. Siinä vaiheessa kun samat renkaat on ottanut neljättä kertaa irti ja tehnyt saman operaatiot x-n kerran, niin palaahan siinä jo hermot. Kysyin lupaa, saanko ajaa auton jo seinään, mutta lupaa ei ainakaa isältä irronnut. Mieli tekisi. Vituttaa. Vien auton sitten helvetin kalliiseen korjaamoon ja toivon, että varallisuus riittää vielä lunastamaankin auton siinä vaiheessa kun se valmis. En tykkää... :( Pakko se auto on vielä koettaa saada katsastuksesta läpi.
Vaikka miten touhuaisin, tekisin, puuhisin ja menisin päättömänä ympäri maailmaa niin itseään ja omia ajatuksiaan ja ei näköjään pääse karkuun. Kovasti sitä yritin, mutta pakko palata taas sen pelin ääreen ja katsoa sinne pitkään ja hartaasti. Se mitä sieltä kuvastuu ja paljastuu ei todellakaan ole mitään kaunista katsottavaa.
Hitto vie. Järki ja harkinta alkaa pikku hiljaa palailla närkästyksen tilalle ja en kerta kaikkiaan tiedä mitä nytten. Miten toimia, mitä ajatella, jatkanko pakomatkaani, pysähdynkö paikalleni, mitä teen. En tiedä. Omien mokien myötäminen on rankka paikka. Varmaan voin vain toivoa, että olisin viisaampi seuraavassa elämässäni, seuraavassa hetkessä, seuraavassa jossain.. Jotenkin tuntuu, että kaikki mitä teen pahentaa vaan asioita. Tuntuu myös siltä, että kaikki mitä jätän tekemättä pahentaa myös asioita. Ihan kaiken elämässäni olevan suhteen.
No itsehän minä vastuun otan tekemisistäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti