Tänä aamuna kävin minulle tärkeän ihmisen kanssa hyvän, avoimen ja suoran keskustelun.
Mitään vastauksia se ei antanut, eikä sen keskustelun tarkoitus ollut edes niitä vastauksia mihinkään kertoa. Hyvä kuitenkin vähän avarammin puhua asioista ja elämästä yleensä. Keskustelu piti sisällään aika mykistäviä ja osittain yllättäviä kommentteja ihmetystä aiheuttaneisiin pohdintoihini. Minun ei todellakaan tarvitse kaikkea ymmärtää, mutta ihmettelen hieman silti.
Huomaan taas oivaltavani kuinka hyvin minulla asiat kuitenkin ovat. Olen itsekkäästi onnellinen siitä edistyksestä mitä viime kuukausina on itsessäni ja hyvinvoinnissani tapahtunut. Toki tätä edistystä toivoin kaikille muillekin, heille jotka ovat paljon pahemmin rikki, heille joita elämä/ihmiset ovat oikeasti kohdellut aivan liian kovin ottein. Samalla huomaan myös olevani kovin surullinen kuulemastani ja tiedän, että en oikeasti ole edes kuullut kuin neutraalin pintaraapaisun asioista. Ei se noin saisi mennä. Surullista, pelottavaa ja en ihan täysin ilman kyyneleitä asioita pystynyt käsittelemään.
No näenpähän ainakin pienen palan enemmän taas sitä, mitä itse kenenkin mielessä ja sydämessä liikkuu. Toivoisin niin kovasti (ihan kaikkien puolesta), että kaikki muutkin pystyisivät kertomaan tuntemuksistaan hieman enemmän. Kaikki kuitenkin ajallaan, eli sitä kärsivällisyyttä, ymmärrystä ja avarakatseisuutta nyt toivon. Ja hemmetti vie sitä rohkeutta, uskallusta tarttua hetkeen ja elämään ennen kaikkea. Toivon tätä ennenkaikkea muille, en itselleni.
Ei ole helppoa, ei. *huokaus*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti