Isotäti

Piti ihan tarkistaa onko virallisesti olemassa sellaista termiä kuin isotäti. No on se.

Isotätini on 87-vuotias, omien sanojensa mukaan neiti-immeinen ja hän heikkeni  keväällä terveydeltään kovasti. Virkeästä yksin kodissaan asuvasta naisesta tuli kaatuileva, unohteleva, alleensa laskeva, sekava vanhus. Erinäisten sairaalakeikkojen ja kotihoitojaksojen jälkeen hän on nyt sairaalan pitkäaikaisosastolla.
Kävin hänen luonaan kertaalleen jo ns. viimeisellä vierailulla keväällä, mutta sillon havaittu syöpä kuitenkin  leikattiin ja sen puolesta kaikki on paremmin. Mikään muu ei olekkaan hänellä paremmin.

On niin kovin surullista katsoa vierestä,  kun ihmiseltä menee liikuntakyky, ajan ja paikan taju, puhekyky. On parempia hetkiä, on hetkiä jolloin hän ei tajua mistään tai kenestäkään mitään ja on hetkiä jolloin äly pelaa partaveitsen terävästi ja kaikki on selvää. Seuraava kysymys selvän hetken jälkeen voi ollakin, että kukas sinä olet ja miksi sinä ole hänen kotonaan varastamassa hänen vieressä olevasta pakastimesta marjoja.

Hoitajilla ei ole aikaa, eikä mahdollisuuksia hoitaa hetkittäin edes niitä perustarpeita kohtuullisesti, siis hygieniaa ja ruokailua. En oikeasti ihmettele jos jossain vanhukset ovat aliravittuja, likaisissa vaipoissaan makaavia lääketokkurassa makaavia vihanneksia. Surullista ja pelottavaa. Entä he, joilla ei ole omaisia ja läheisiä auttamassa ja valvomassa etuja. He, jotka ovat ihan yksin. :(

Jotenkin taas tuntuu, että minä olen ihan väärällä alalla. Minun paperinpyörittämisestäni ei ole hyöty kenellekään. Tai ehkä on, olenhan minä osa rahaa tuottavaa koneistoa, saavathan osakkeenomistajat siitä rahaa. Niin-n ja tietysti minäkin sen pienen palkkani. Tuntuu vaan niin turhalta, toivoisin jotenkin työni olevan jotain muuta kuin kylmää bisnestä, millä ei ole mitään muuta kuin tarkoitus tuoda kassaan x-määrää euroja.