Myrsky

Ulkona riehuva myrsky on vallan passeli tähän hetkeen. Tuolta minustakin sisältäni tuntuu, miltä ulkona näyttää ja kuulostaa juuri nyt. Myrskyt laantuu aikaan, niin ne sisäiset kuin ulkoisestkin.

Eilen jaksoin koko työpäivän reippaasti, mutta juuri sillä hetkellä kun painoin iltapäivällä takanani kodin ulko-oven kiinni,  jotain repesi. Aika lohdutonta, ehkä säälittävääkin itkua jostakin, jonkin syyn ja tunnetilan takia. Syytä en osannut oikein selvittää itselleni, mutta kaipa sekin vollotus hyvästä oli. Aikani märistyäni aloin raivopäisenä järjestelmään, hävittämään, poistamaan, repimään juttuja, asioita, papereita. Ikävät rästihommat tuli tehtyä pois, samalla siivosin vaatekomeroa. Projektia on vielä jälkellä, mutta kaipa sekin osaltaan saa taas tätä elämää järjestykseen. Kun vaatepinkat on ojennnuksessa ja ylimääräiset tavarat pistetty pois, voin kuvitella että olisin sisäisestkin järjestyksessä.

Tänään olen harmissani, että on perjantai. Onneksi on auton jarruremppa tiedossa ja reissu maalle, Susirajalle. En pystyisi/haluaisi olla mistään hinnasta kotona ajatusteni kanssa juuri nyt. Pakko tehdä, mennä, tavata ystäviä, tohuta ihan mitä vaan, jotta ei vaan tarvitse tuntea mitään. Ettei tarvitse miettiä mitään. En muista olenko ennen pelännyt vapaita hetkiä, tai sitä että pitäsi lähteä kotiin, että on vapaa-aikaa. En varmaankaan, samaten pelkään nykyisin puhelinta. Tai siis pelkään vastata siihen ja lukea tekstisviestejä. Odotan jotenkin alitajuntaisesti lisää paskaa saapuvaksi sieltä. Jep.Toivottavasti tämä menee ohi.

Eilen lupasin itselleni jotain. Pistin sen ylös kalenteriin ja deadlineksi on pistetty synttäripäiväni. Siinä se muistuttaa minua jääkääpin ovessa, isoilla kirjaimilla. Asia on myös sanottu ystävälle ääneen ja nyt kuin vihjaan siitä täälläkin, niin ehkä pystyn pitämään lupaukseni. Katsotaan minkälaisen merkinnän saan pistää synttäripäiväkseni. Pienin asken, pienillä suunnitelmilla.

Joskus vaan tuntuu niin kurjalta se, että miksi asiat pitää aina käydä läpi niin perkeleen kivuliaasti. Miksi mitään ei voi huomata ohimennen ja luopua asioista sujuvasti tai kivuttomasti. Olenkohan minä sitten ihminen, joka tarvitsee sitä kipumuistia oppiakseen, ymmärtääkseen, älytäkseen. En tiedä. Ihan sama. Lyödään nyt sit päätä naulaiseen seinään ihan urakalla. Siinä hakkaamisessa lähtee henki, tai naulat tylsyvät ja lakkavat aiheuttamasta kipua ja haavoja, samalla kun pää kovenee.

Tiedän myös sen, että viimeaikaisen episodin ratkaisu oli loppupeleissä kaikille osapuolille varmasti se oikea. En varmaan ole niinkään järkyttynyt lopputuloksesta, vaan siitä miten siihen päädyttiin. Kaikista niistä loukkauksista ja pahoista sanoista mitä tuli osittain aivan turhan takia sanottua. Niitä sanottuja asioita ja tehtyjä tekoja ei saa takaisin.  Yhtä kaikki se oli ikävä  ystävyyden lopetus. Ei kai mitään uutta voi rakentaa, jos vanhat asiat kummittelevat taustalla rasitteina. Elämä on. Tästä ei taas tämän enempää.