Tallinnasta bongattua muuta ihmeteltävää

Mielenkiintoinen rakennuskulttuuri, jossa uusi ja vanha kohtaavat kivuttomasti.

Paikallinen taksiasema

Sitä hienompaa arkkitehtuuria

Mersu se on.

Palaneita rakennuksia ei siellä päin korjata, eikä pureta.

Koska näitä iloisia lajittelupisteitä saadaan Suomeen?

Betoinilähiön hirviötaloja ja täältäkin löytyy palaneita asuntoja ja korjaamatonta pintamateriaalia.

Tallinnasta Zoo bongattua

EI NÄIN :(

MItähän hän mahtaa miettiä

Pienempää mirrikokoa, villikissakohan hän oli.


Ja vähän isompaa kaliiperia mirreistä.

Mitä krokoille saa syöttää jos ei lapsia?

Voi mirri mitä män tekemään :(

Aina mirrit eivät ole mukavia ja suloisen pehmoisia silitellä. Näinkin voi käydä kun mirri ja emäntä on erimieltä aikatauluista ja siitä onko hyvä idea piilotella sängyn alla. Niin-n ja kissa säilyi vammoitta tässä kohtaamisessa, emännän ranne ja valtimo ei. Ja verta riitti... :( AU!

Surumielinen aamu

Surettaa. Ilmeisesti kuulun siihen kastiin ihmisiä, joiden täytyy käydä riitävän syvissä vesissä ennen kuin he jotain todella suostuvat näkemään. Raivostuttava tapani oikoa prosesseissa näkyy edelleenkin käytöksessäni ja ratkaisuissani. Taidan edelleenkin hetkittäin mennä siitä missä se aita on matalin, vaikka tiedän että jossain vaiheessa on joka tapauksessa kavuttavat sen hemmetin korkean aidan yli. Kapuamisen jälkeen tulee se äkkisukellus jonnekkin. Helvetti, miksi minun pitää olla se jästipää ja vieläpä kärsimätön sellainen. Se ei ole hyvä yhdistelmä, ei todellakaan.

No päätöksen muhivat pikkuhiljaa jossain ja tulevat esille sitten kun tulevat. Tässäkään asiassa tämä pikatie ja oikoreitti ei taida onnistua. Vaikka helvetti vie kuinka sitä haluaisinkaan, ei se "jokin" nyt sieltä pakottamalla näy tulevan. Eli siis valaistumista odotellessa.

Tuntuu vaan turhauttavalta, miksi hitossa sitä pitää kerta toisensa jälkeen lyödä sitä päätä seinään, eikö vähempikin kipu riitäisi. Vai onko se sitten sitä, että vain ja ainoastaan riittävän kivun kautta tulee se oikea näkemys asioihin. Kaipaanko jotain hemmetin vuoden marttyyri palkintoa ja kruunua siitä. Tai sitten olen vaan se helvetin masokisti tai yksinkertaisesta vaan niin vitun tyhmä. ;) *anteeksi kirosanat*

Anyway. Onneksi on perjantai.


Toim.huom. Tämä kurjuuden kurjuus meni ohi alta aikayksikön (= n.tunnin päästä) tästä bloggauksesta. Jääkööt nyt taas tämä kurjuuden vinkuvonkupostaus muistutukseksi miten ahdistavaa se elämä voikaan aina olla. :D Jos en tietäisi, epäilisin olevani raskaana. Sen verran omituisia nämä mielialanmuutokset ovat. PÖH.

Palasin

vuorilta takaisin.

Little Britainin Vicky Pollardia lainatakseni "Yeah but no but yeah but no but..." "Oh my god! I SO can't believe you just said that!" olisivat varsin luontevia kommentteja minunkin suustani tällä hetkellä. Ihan hänen kaltainen teinilunttu en suostu kuitenkaan olemaan.

Elämä on outoa, oikeasti. Ehkä tämä on enemmän kuitenkin positiivinen lausahdus ja taidan kuitenkin jäädä laaksoon oleilemaan ja katsomaan mitä yllättävää seuraavan kulman takana odottaa.

Olen hyvin, hyvin hämmentynyt. :/

Vetäytyy

vuorille mietiskelemään. *huokaus*

Sunnuntai

Yöunia takana lähes 9 tuntia. Uni oli laadukasta, yhtäjaksoista ja elvyttävää, joten nyt taas jaksaa. Ihanaa.
Vieressä juuri keitettyä kahvia, kauraleipäviipaleita päällystettynä tomaatilla ja juustolla. Aamu alkaa siis kovin leppoissa ja tyytyväisissä mielialoissa.

Pohdiskelin taannoin seksin, seksuaalisuuden ja fyysisen vetovoiman merkitystä. Nyt katseltuani ja kuunneltuani ympäristön tapahtumia ja vähän itseänikin siinä ohessa totean, että toisinaan kaipaisin kovasti sitä on/off kytkintä. Että sen ominaisuuden voisi kytkeä tarpeen vaatiessa kokonaan pois päältä.
Seksiä harrastetaan toisinaan ihan vääristä syistä. Velvollisuudentunnosta, halusta tulla hyväksytyksi, pelkästä läheisyydenkaipuusta. Sitä voi pihdata, sillä voi hallita, sillä voi loukata toista niin syvälle ettei tuhoja voi edes aavistaakaan. Kuinka monta rikottua perhettä ja onnetonta eroa/ihmissuhdekriisiä, puhumattakaan muusta väkivallasta moinen "ominaisuus" on aiheuttanut. Päätökset toki tekee jokainen yksilö itse, mutta saahan siitä ainakin hyvän tekosyy ja oikeutuksen teoilleen. Parhaimmillaanhan se on voimavara ja se elämän suola, niinkuin joku joskus on sanonut. Itse olen vaan asiaa viime aikoina joutunut miettimään negatiiviselta kannalta ja nämä negatiiviset piirteet lyö silmille aika rankasti juuri tällä hetkellä. Kaikenlaista sitä pitääkin miettiä ja vielä näin sunnuntaina.

Huomasin eilen itsessäni oudon ja yllättävän piirteen. Minä, joka olen vuosien saatossa mestarillisesti oppinut haistelemaan muiden tunteita ja mielialoja, alan näköjään unohtaa tämän taidon. Tai luulen, etten ole unohtanut sitä, olen kääntänyt tämän taidon toisinpäin. Kuulostelen nykyisin itseäni ja tunteita, en siis enää haistele muiden ihmisten tunnetiloja siinä mittakaavassa mitä joskus olen tehnyt. Loistavaa.

Loistavaa on myös se, että olen saanut ystäviltä, rakkailta ja läheisiltä palautetta pienoisista edistymisen askeleistani. Minä uskallan näyttää tunteitani paremmin, niin hyvässä kuin pahassakin. Minä avaudun ja kerron itsestäni, siitä miltä MINUSTA tuntuu, puhun suoraan ja kestän aika hyvin sen suoran palautteen takaisinpäinkin. Toki matkaa on vielä jäljellä vaikka kuinka paljon, mutta on ollut loistava asia huomata etten ole käynyt kipeitä asioita ihan turhan takia läpi. Muutosta on nyt jo nähtävissä. Turhaan sitä melkein kliseistä sanontaa ei ole lausuttu, eli puhukaan toisillenne. Oikeasti, rehellisesti, raadollisesti. Puhukaa kaikesta, myös niistä negatiivisistakin tunteita ja olotiloista. Yksin tätä olisi vaikea käydä läpi, joten olen enemmän kuin kiitollinen ystävilleni.

Nyt kuitenkin pienen akvaarion kimppuun. Tulisukaravut kasvavat ja voivat hyvin, joten poistun nyt reippaasti vedenvaihtoon.

Outo yö

Viime yö oli yksin oudoimmista öistä pitkään aikaan. Ei nukuttanut, joten unta odotellessa piti keksiä puuhaa jos toistakin. Puhuin puhelimessa, roikuin netissä, mietin asioita ja paransin maailmaa.

Aamulla 8 aikaa sänkyyn kömpiessäni olo oli sanamukaisesti monessakin mielessä hyvin helpottunut. Tuntui jotenkin, että ympyrä oli nyt sulkeutunut. Se miten jotain oli aikoinaan alkanut, päättyi nyt samoissa merkeissä ja samalla lailla. Hyvä näin. :)

Vanhempienkin suhteen asiat etenevät ja paranevat. Kiltti tyttö on näköjään haudattu jo aika syvälle. Päivällä äskettäin soittaessani heille ja peruessani jo heidän kanssaan sovittua asiaa, minua ei pätkääkään hävettänyt tunnustaa heränneeni kello 13.00 ja touhunneeni omiani koko yön. Heille aamu alkaa kello 5 viimeistään ja he pitävät pitkään nukkumista ja poikkeuksellista unirytmiä äärimmäisen negatiivisena, halveksittavana asiana. Oli varsin vapauttavaa, että en saanut asiasta huonoa omaatuntoa ja morkkista. Tämä kiltti tyttö oli oma itsensä viime yönä ja viela aamullakin. Tein juuri sitä mitä halusi ja ei uhrannut ajatustakaan, että aamulla pitäisi nousta ajoissa ylös, koska niin joidenkin mielestä kuuluu tehdä.

Hitto vie. Opitut tavat ja roolit ovat näköjään todella, todella syvässä. Ihanaa jo pikkuhiljaa, tapaus tapaukselta löysätä siitä kiltin, näkymättömän, sopeutuvan tytön roolista.

Viime yö oli ehdottomasti hyvä yö. :))

:)

Minä olen tyytyväinen. Aamun loikoilevan nautiskeleva, rauhallinen aamuhetki oli varsin ihana tapa aloittaa aamu. Olihan kaiken lisäksi vielä se viimeinen viikon työpäivä ja viikonloppu odottamassa. Onneksi on joustava työaika ja peiton alta ja lämpimästä pedistä ei ollut mikään kiire pois.

Mieli on muutenkin tyyni ja tasainen. Viime aikojen vouhkaamiset ja draamailut tuntuvat taas ihan tyhmiltä, mutta niinhän se yleensä on näin jälkikäteen katsottuna. Toki kaikkiin tunnekuohuihin oli syynsä, mutta ehkä minun yhä kannattaisi miettiä hetki ennen toimenpiteitä.

Kaipaisin kovasti elämääni sitä tasaisuutta, vuoristoradat tunteiden ja ajatusten suhteen ovat aika kuluttavia. Ehkä se tuolta on kuitenki tulossa, jossain tulevaisuudessa. Jossain vaiheessa. :)

Viikonloppu on edessä ja minulla ei ole mitään käsitystä mitä teen tai edes missä tulen viikonloppuni viettämään. Ihanaa sekin. Ei ole pakko tehdä mitään, mutta halutessani voi mennä ja tulla ihan oman mielenkiinnon ja aikataulujen mukaan. Hyppään varmaan autoon ja suunnistan jonnekkin, todennäköisesti kameran kera, mutta mitä muuta siinä ohessa puuhaan jää vielä mietintää.

Nyt

on se hetki, kun päästän jo toistamiseen irti, luovutan, hyväksyn tosiasiat. Oikeammin kyse on siitä, että minä itse vihdoinkin suostun sen totuuden näkemään. Faktoja minulle on jo tarjoiltu pitkin matkaa. Olen ilmeisesti tavallista suurempi jästipää ja harvinaisen kovakalloinen naiseläjä.

Kaikenlaista.*huoh*

Google mainokset

Julkaistuani äskeisen postauksen oheinen Goolen mainospätkä pölähti ruutuun. Aika hyvin ne sieltä näkyvät poimivan nuo avainsanat, sun muut. Miesinfo voi olla varmaan minulle se tarpeettomin sivusto noista. Oikeasti aika huvittavaa. ;)

Parisuhteellisuudesta hieman eri kantilta

Jarruremppaa tiedossa. Auto ei mennyt läpi katsastuksesta, tyyppivika iski taas. MURRR. Ärsyttää kerta toisensa jälkeen tulevat samat viat. Eikö saksalaiset osaa tehdä autoja? Tai siis enhän minä oikeasti tiedä, missä tuo katiska on loppujen lopuksi kasattu. Yhtä kaikki, rahan menoa taas tiedossa.

Olen hämmästynyt edelleenkin taannoisesta keskustelusta ystävän kanssa. Keskustelusta mikä sai yllättävän käänteen ja pisti miettimään asioita eri kantilta. Entäs jos se rakkaus on oikeasti yliarvostettua, siis se romanttinen rakkaus päämääränä pitkä, kestävä loppuelämän parisuhde?

Jos rakkaus on niin hieno juttu, miksi hemmetissä se satuttaa niin paljon, miksi asiat eivät suju itsestään, miksi se tekee oikeasti kipeää? Entäs kun samaan soppaan lisätään seksi, rakastelu ja fyysinen nautinto. Tarvitaanko nautintoon sitä toista ihmistä, fyysinen laukeaminenhan on helposti saatavissa ihan omin neuvoinkin ja toisinaan se "sooloseksi" voi olla jopa parempaa, kuin huono irto"hoito". Toki ymmärrän lisääntymismielessä seksin ja himon merkityksen, mutta muussa tarkoituksessa seksistä tunnutaan jauhettavan ihan liikaa. Tottakai toistuva epäonnistuminen pitkäaikaisten suhteen luomisessa vie sen halun ja uskalluksen aloittaa mitään uutta suhdetta. Tottakai sitä pelkää edes miettiä sitä rakastumisen vaihtoehtoa. Fakta on myös sekin, että maailma on täynnä myös onnellisia sinkkuihmisiä,jotka eivät oikeasti kaipaa parisuhdetta. Onko se parisuhteen autuus vain kuvitteellista.

Onpas katkeria ajatuksia, voi joku miettiä nyt. Ehkä niin, mutta kovin inhimillistä käyttäytymistä tietyssä vaiheessa. En itse allekirjoita kaikkia näitä ajatuksia ihan täysin. Henkilökohtaisesti en usko parisuhteen toimivan ja rakkauden elävän ilman molempia osapuolia tyydyttävää seksiä ja läheisyyttä. Läheisyyttä pitää olla siinä arkielämässä, läheisyys ei saa olla velvoite seksiin. Parhaimmillaan seksi on rakastelua, sitä kautta haluaa tuottaa toiselle nautintoa, näyttää rakkautta ja läheisyyttä, ottaa ja antaa ja olla niin lähellä kuin vaan vaan voi olla. Se voi olla monipuolista, vaihtelevaa, hellää, rajua mitä vaan osapuolet haluavat keskenään tehdä. Parhaimmillaan niihin tunteisiin meinaa tukehtua, se on taivallista ja ihanaa, siinä paljastaa tavallaan sisimmästään lähes kaiken kumppanille, rakastetulleen. Rakastelu on siinä yhteydessä luonnollista, kaunista ja hyvää. Kaikki ei välttämättä suju heti ja helposti, ehkä asioille pitää antaa aikaa kehittyä ja oppia luottamaan kumppaniin. Kannataako tästä mahdollisuudesta kieltäytyä oman haavoittuvuuden takia, sen takia että pelkää taas käyvän huonosti ja sattuvan jossain vaiheessa liikaa.

Mitä sitten on hyvä parisuhde ja rakkaus, se on ihan toinen tarina. Jokainen tietää itsestään mitä haluaa, mikä on hyväksi ja mitä ei ainakaan halua. Siihen tarvitaan riittävästi yhteisiä päämääriä, samankaltaisuutta, huumoria ja iloa, kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä. Luottamusta ja keskinäistä kunnioitusta. Rakentavaa riitelyä, hullunkurisuutta ja riittävästi erilaisuutta. Puhumista ja pussaamista. Kuka nyt mitäkin pitää arvossaan. Toisille se voi olla hyvä ulkonäko, edustuskelpoisuus, riittävä varallisuus tai sitten vaan se turvallisuus ilman sen suurempia tunteita. On myös tärkeää Mitä on valmis tekemään rakkauden ja sen suhteen onnistumisen eteen. Ei se aina helppoa ole, mutta ehkä ei kannata mennä siitä mistä se aita on matalin. Ystävyydestä voi kehittyä rakkautta myös, kun vaan uskaltaa antaa tilaa sille rakkaudelle.

Vain järkisyistä tai pelkojen takia ei kannata luopua siitä mitä joskus vielä voi olla edessä. Vaikkakin juuri nyt ajatus rakkaudesta ja suhteesta tuntuisikin
turhauttavalta ja pahaltakin. Uskon kuitenkin, että rakkautta on olemassa, on mahdollista luoda hyvä, onnellinen parisuhde. Kestävä sellainen. Pitää uskaltaa ottaa se riski, mitään ei väkisin voi saavuttaa. Sille jollekin mikä orastaa pitää antaa mahdollisuus.

Voi että, tulipas tästä nyt syvällistä. Ajatus vaan tuntuu niin pahalta, että joku ihminen kieltää täysin itseltään sen rakkauden mahdollisuuden. Niihin epäonnistuneisiin suhteisiin tarvitaan yleensä kaksi ihmistä, ei vain se toinen osapuoli voi ottaa syyllisyyttä siitä suhteen kariutumisesta.

Toinen mielenkiintoinen pyörittelyn aihe (toisin eri tahon kanssa) on ollut suhteiden uusintayritykset. Voiko samaan ihmiseen rakastua uudelleen, onko kukaan todellisuudessa saanut suhteiden uusintalämmittelyitä onnistumaan? Voiko virheistään ottaa oppia, ettei siirrä niitä suoraan uuteen yritykseen, voiko ihmiset oikeasti kasvaa ja muuttua?. Vai onko samoihin kaavoihin palaaminen väistämätöntä, koska kyse on kuitenkin siitä samasta ihmisestä. Miten paljon on kiinni niistä syistä miksi eroon päädytiin, onko se syy eroon uskottomuutta, väkivaltaa, alkoholismia, narsismia vai vaan tunteiden kuoleminen ja rakastuminen toiseen. Vai onko nämä uudelleen lämmitetyt suhteet vain säälittäviä yritelmiä koettaa saada jotain mennyttä takaisin, kun ei nyt muutakaan, parempaa ole lähipiirissä näkyvillä. Tässäpä lisää pohdittavaa.

Ihmekkös jos mulla on "takki ihan tyhjä", näitä kaikkia kun kelailee niin alkaa jossain vaiheessa olla aika loppu :) Viime päivien runsaasti viljelty sana on minulla ollut hämmästyttävää, eli olkoot tämäkin bloggaus hämmästyttävää ja poikkeuksellista avautumista minulta.

Hämmentynyt mieli

Viime yö meni vähillä unilla. Siis todella vähillä unilla.

Puhuin eilen yöllä pitkän puhelun. Puhelu ei ollut millään lailla helppo, eikä kevyt. En tiedä tuliko mikään yhtään sen selvemmäksi keskustelusessiossa, mutta ainakin on puhuttu. Sain myös eilen kommentteja siitä mitä kirjoitan blogiini tai paremminkin mitä en tänne kirjoita. Puran täällä tunteitani, ajatuksiani ja kaikkea mitä arkiseen elämääni liittyy, niin hyvässä kuin pahassakin. En kuitenkaan ala mitään lisäilemään tai poistamaan täältä muiden pyynnöstä, tämä on edelleenkin vain minua varten oleva kirjoitus- ja purkautumiskanava.

Puhuin yöllä myös toisenkin henkilön kanssa ja keskustelusta tuli yllättävän monipuolinen ja vapauttava. Olen siitä iloinen, että tämä (toivottavasti) viimeinenkin mörkö on nyt hänen kanssaan nostettu pöydälle, käsitelty ja asiat on pistetty oikeisiin mittasuhteisiin. Kiitos.

Nörtteilin hieman uuden kävijälaskurin kanssa. Katsotaan nyt kuin laskuri alkaa pelittää.

Viluisat varpaat

Ajelin taas sen pesiksen perässä, tällä kertaa Jyväskylään. Matkalla peliin ajelin tavattoman kauniin kosken ohi, jossa viimeksi olin käynyt keväällä. Miten voikaan vähässä ajassa tapahtua näin paljon, toukokuussa fiilikset olivat kosken partaalla aivan erilaiset kuin nyt. Ja enhän minä olisi minä, ellen vähän olisi paikan päällä itkeä tihrustanut, jollekkin, jonkun syyn takia. No ainakin kyynelkanavat toimii, se tuli taas todistettua. Edes kameraan en tarttunut, mieli oli sen verran surullinen. Kaikella on tarkoituksensa, myös tälläkin asialla. Vastoinkäymiset kasvattavat, alan pikkuhiljaa olla sitä mieltä.

Ensimmäisen kerran pitkään, pitkään aikaan minulle tuli vilu istuessani paikoillaani shortseissa ja t-paidassa, paljain varpain sandaaleissa. Onkohan tässä jo pikkariikkisen syksyn tuntua ilmassa...

Niin-n ja liekkö sitten tämäkin oire jostain syksystä. Ompelin, tai oikeammin lyhensin 3 verhoa. Joku vimmattu pesänrakennusvimma näyttää iskeneen uusien kirjahyllyjen myötä kotiini ja mieleeni. Hyvä näin. Koti alkaa näyttää vihdoin edes pikkariikkisen siltä, miltä sen olen toivonut näyttävänkin.

*Tirsk*

Hupaisa lukuhärö, ystäväni oli lukenut blogiani ja ihmetteli minkä peniksen perässä minä olen Siilinjärvelle menossa. Toki uudempi lukukerta oli paljastanut minun kirjoittaneen pesiksestä. Tässä tapauksessa sillä yhden kirjaimen erolla oli aika iso merkitys. :) No anyway, hilpeät hihitykset moinen viesti kuitenkin sai aikaiseksi.

Vierailin eilen pikareissun Savonlinnaan, mutta otan varmaan reissun uusiksi syksymmällä. Silloin ei ole hellettä, ei turisteja eikä toivottavasti sitä ikävää kiirettä mikä tätäkin kuvauskeikkaa kiusasi. Myrsky oli tehnyt tuhojaa täälläkin ja lahot hopeapajut olivat tulleet tiensä päähän. Myrskytuhon matkan varrella metsissä pistivät kovasti miettimään sitä myrskyn rajuutta, näky oli jotakuinkin lohduton ja hiljaiseksi vetävä. Valitettavasti ei ollut aikaa tällä kertaa jäädä kuvailemaan tuhoja matkan varrelle, mutta ehkä sitten seuraavan kerran.

Niin-n ja tuo asuntovaunu oli pitkästä aikaa söpöintä mitä olen nähnyt. Pakkoko niiden perästävedettävien on olla megaextrahypersuuria :)?

Aamujen aamua.. ja hyvää huomenta. HAH!

Aamu ei ole ollut hyvä, eikä sen puoleen ollut eilinen iltakaan kaikilta osin. Olin eilen jostain syystä hirvittävän vihainen, jollekkin, jonnekkin, jostakin. Vähän sellainen määrittelemätön vihantunne, mutta nyt aamulla alkaa pikku hiljaa valjeta mistä moiset fiilikset kumpuavat.

Nyt kuitenkin suurena alkkiksena kärsin krapulasta, kiitos sen kahden siiderin mitkä eilen vedin kurkusta alas illan aikana. Tämän päivän alustavat vaihtoehtoiset suunnitelmat olivat lähtö Savonlinnaan valokuvauskeikalle tai sitten lähtö Siilinjärvelle pesiksen perässä. En tiedä, huonolla tuurilla molemmat reissut jäävät toteuttamatta tämän helvetillisen heikon olon ja päänsäryn takia.

Eilen oli taas kunnon virtuaaliterapiaa, kiitos siitä asianomaiselle. Toinen näkee asiat jotenkin kovin erilailla ja osaa esittää ne kysymykset ja ajatukset, mitä ei itse siellä suossa rämpiessään ole edes oivaltanut miettiä. Olen kerta toisensa jälkeen hämmästynyt miten hemmetin kaavamainen minäkin olen näissä asioissa, hommat oikeastaan menee juuri niin kuin ne menee, ei siinä auta minun epätoivoiset yritykset oikaista kärsimättömänä jostain mutkasta. Kuvittelin kaiken olevan jo ok ja käsitelleeni tietyn asian jo pohjamutia myöten loppuun asti. Ei se tämääkään mennyt ihan näin ja niitä yllätyksiä näkyi tulevan. Ilmeisesti tarvitsen nyt tuota vihan tunnetta käydesssäni läpi tiettyjä asioita.

Tässä ei kai sitten auta kun olla vaan vihainen ja nöyrtyä menemään juuri siinä tahdissa kun asiat tapahtuvat. En malttaisi, en haluaisi, asioiden pitäisi tapahtua ja edetä. Tälläinen paikallaan junnaaminen on ärsyttävää, pitkästyttävää, typerää, turhattavaa ja kuluttavaa. ÄRRRR.

Pazienza

Minulle. Heti. Vaikka pistoksena, jos ei muuten. Minen jaksa enää.

Itsensä löytäminen

Onko se nyt sitä, että auon päätäni kaikille kun vihdoinkin olen se oman tahdon löytänyt ja on sitä kanttia sanoa sitä sun tätä. Tuntuu jotenkin, että nyt lyö vähän yli tämä sananvapaus. Kohta ei tarvitse edes miettiä onko ystäviä syytä karsia, joku voi jopa ottaa vapaaehtoisesti jalat alleen kuunnellessaan ja katsellesssaan minun riekkumista. Olisikohan se oikea sana ylikompensaatio. Tai oikeastaan nyt se kulkuväline (=mopo?) on tainnut lähteä käsistä ja taitaa vähän yliohjatuakin.

Kaiken muun lisäksi minusta on tullut liikkenneraivoaja ja muutenkin pinna kiristyy nanosekunnissa. Ei siihen paljoa tarvita kun käämi palaa ja keleet lentää. Ei tämäkään nyt niin hauskaa ole, voisiko se kultainen keskitie tulla jo pian vastaan.?

Läheisyyden kaipuu on juuri nyt myös valtava, mutta syytettäköön siitä nyt vaikka hormoneja. Tai ihan mitä vaan. Pitkä halaus ja lähellä oleminen olisi juuri nyt hyvä juttu, mutta tähän tässä mielessä yksinäiseen elämäänkin varmaan tottuu.

Ihanaa on kuitenkin uusi ja kauan etsitty kirjahylly. :)

Ystävyys?

Jos kerta toisensa jälkeen tulee olotila, että ystävyys ei ole kovinkaan tasa-arvoista ja -puolista, niin kannattaako siinä sitten enää roikkua? Onhan se vähän kaikille osapuolille vähintäänkin vaivaannuttavaa ja kiusallista, jos itse diggaa toisesta, mutta samaa tunnetta ei välity vastavuoroisesti takaisinpäin. Jos vaan tuntuu, että toisen osapuolen yhteydenotot ovat enemmän velvollisuus, kuin aito halu tietää toisen kuulumisia. Tai jos tuntuu, että yhteydenotot tulevat aina silloin kun toinen osapuoli on vailla jotain, mikä häntä tuntuu hyödyttävän tavalla tai toiselle.

Tähän ei varmaan edes tarvitse kirjoittaa mitä pitäisi tehdä. Ehkä tässä on toisaalta jälleen kerran se itsetutkiskelun paikka...

PS. Tänään on huono päivä.

Takapakkia

Osasinkin odottaa jotain tälläistä. Ajatukset vyöryivät illalla kaiken järjen yli ja lopputuloksena oli mustat, synkät ajatukset. Olin jo omasta mielestäni kelaillut asiat kohtalaiseen järjestykseen, mutta jostain tunki ajatuksia millä kiusasin sitten itseäni aivan tarpeettomasti.
Tähän voisi sanoa vain yhden sanan.
Typerää.

Lyrics

Mä olen kyllästynyt niihin
voimiin, jotka ohjailee mun elämää,
jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa.
En tiedä, onko se väärin,
kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan,
sillä niin olis käynyt, jos ois jäänyt eiliseen kii.

Joku mua piteli siinä,
se oli niin kamalan vahva,
eikä se halunnut päästää irti.
Melkein kuin lihaa ja verta,
suurempi *vuoria, merta*,
se sellaiseksi kasvoi mun päässä.

En odota yllätystä,
en pidätä hengitystä.
Mä haluun jättää sen kaiken taaksepäin,
mun pakoni loppuun juostu on.
En mä rohkea oo,
enkä kuolematon,
mut mä tiedän vaan sen,
minkä sydän on tiennyt kauan tän.
Mun pakoni loppuun juostu on.

En aio tuntea pelkoo,
vaikka pelkään, et se ei oo musta kii,
mut mä luulen, et ihminen on sitä vahvempi.
Mä aion antaa sen kuolla,
en enää anna sille tilaa hengittää,
mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää.


Mä rakennan kotini yksin,
mä armahdan nimeäni yksin,
ja pakotan pitämään itseni koossa.
En ole se surkea rätti,
jonka sydän on imetty kuiviin,
en rakenna sille kotiini huonetta.

En odota yllätystä,
en pidätä hengitystä.
Mä haluun jättää sen kaiken taaksepäin,
mun pakoni loppuun juostu on.
En mä rohkea oo,
enkä kuolematon,
mut mä tiedän vaan sen,
minkä sydän on tiennyt kauan tän.
Mun pakoni loppuun juostu on.

Mä valitsin juosta,
koska luulin, etten osaisi muuta.
En enää tunnista itseäni tuosta,
se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan.

En odota yllätystä,
en pidätä hengitystä.
Mä haluun jättää sen kaiken taaksepäin,
mun pakoni loppuun juostu on.
En mä rohkea oo,
enkä kuolematon,
mut mä tiedän vaan sen,
minkä sydän on tiennyt kauan tän.
Mun pakoni loppuun juostu on.


Kaija Koo: Vapaa

Kohtaamisia

Kävin viikonloppuna kohtaamassa mörköjä.

Olen viime aikoina tehnyt näitä erilaisia, joissain tapauksissa ennakkoon jopa pelottavia kohtaamisia säännöllisen epäsäännöllisesti. Fiilis on ollut hetkittäin kovin suorituskeskeinen, että hoidan asiat nyt alta pois. Mitä niitä enää hautomaan ja arkailemaan, kohtaamiset tulee kuitenkin enemmin tai myöhemmin. Sitä nopeammin pääsen "parantamaan" haavani mitä rohkeammin kohtaan ne mietityttävät ja häiritsevät asiat.

Erään aiemman kohtaamisen ja selvittelyiden jälkeen oivalsin ystävyyden tärkeyden ja sen että ihminen voi olla myös rakas ja tärkeä ihan ystävä-statuksella. Tämä henkilön kautta olen oppinut puhumisen ja kommunikoimisen tärkeyden ja toki hyvin paljon muutakin.

Toisen kohtaamisen kautta olen löytänyt loistavaa "virtuaaliterapiaa" ja viisaita ajatuksia. Kilometreittäin hymyilyttäviä, ilahduttavia, sykähdyttäviä ja hetkittäin itkettäviäkin posteja ja mielenkiintoisen uuden tuttavuuden.

Viimeviikkoinen kohtaaminen oli ammatti-ihmisen kanssa, joka suorasukaisen tiukasti ohjasti valtoimenaan poukkoilevat ajatuksen oikeille urilleen työstettäväksi omaan tahtiin ja omilla keinoillani.

Nyt viimeisinpänä tuo viikonlopun kohtaaminen oli taas ihan erilainen, päällisin puolin toisille osapuolille arkinen ja tavallinen, mutta minulle kovin merkityksekäs. Tutkailin, kuuntelin ja katselin omaa käyttäytymistäni ja tapahtumia välillä kovinkin kriittisesti. Ihan turhaan pelkäsin, asiat tuntuvat sen suhteen ylättävä kyllä olevan ihan hyvällä mallilla.

Kaikella on tarkoituksensa, se varmaan pitää näissäkin tapahtumissa, ihmisissä ja kohtaamisissa paikkansa. :)

Niin-n ja ensimmäiset työpaikkahakemukset on nyt sitten lähetetty maailmalle. Jollain aikavälillä varmaan tärppää jonkin työpaikan suhteen, mutta juuri nyt ei ole mikään kiire saada mitään konkreettista aikaiseksi. Päätöksiä on siis tehty, tai korjataan tätä, MINÄ olen tehnyt niitä päätöksiä. :) Toki elämällä voi olla niitä hallitsemattomia yllätyksiä minunkin varalleni, mutta ensimmäisen kerran pitkään aikaa tuntuu siltä että minä teen nyt päätöksiä. Näihin päätöksiin ei vaikuta vanhemmat, ei puoliso, ei kumppani. Elämä ei vaan solju eteenpäin hallitsemattomasti, vaan minä otin sen aika tiukan ohjasotteen tapahtumiin elämässäni. Pitkästä aikaa odotan uteliaan luottavaisena mitä tarjottavaa elämällä on minulle ja katselen ihan postiviisesti tulevaisuuteen.

Ja hemmetti vie, tämä tuntuu nyt hyvältä.

Luopumisen tuskaa... tai sit ei.

Pieni vihreä Saniaiseni odottamassa viimeistä matkaansa. Vuotava bensatankki ja sähkövika oli sellainen yhdistelmä, että en enää oikein halunnut jatkaa yhteistä taivaltamme. Kilometrejä mittarissa 327721, ikää kirpulla on 18 vuotta ja meidän yhteistä taivalta kesti reilut neljä vuotta. Liikenteeseen auto lähti Vantaalta, kiersi pohjoisen kautta Kiteelle, sieltä Joensuuhun ja nyt viimeisimmät kilometrit auto liikkui paljon Etelä-Savo-Länsirannikko väliä. Tässä ajassa kirpulle kertyi ajokilometrejä 50000 kilometriä, josta pelkästään viime vuonna reilut 20000 kilometriä. Kertaakaan auto ei jättänyt tielle, ainoastaan kerran pakkasessa hyytynyt akku esti liikenteeseen lähdön. Muuten vihreä ystäväni palveli uskollisen luotettavasti, pienillä korjauskustannuksilla.

Kiitos.

Raskas viikko

Töissä oli poikkeuksellisen paljon säätöä ja säpinäää tällä viikolla. Kiitos kesälomatuurausten, ei ole helppoa tuurata jutuissa mistä ei mitään tiedä ja kukaan ei osaa auttaa. Opastus on ollut ala-arvoinen pikakelaus asioista, ryppyinen A4-arkki vanhentuneilla tiedoilla ja kehoitus, että saa hänelle soittaa lomalla jos hätä on. Toivon, että sitä hätää ei tule, en oikesti haluaisi häiritä häntä ihan ansaitulla lomalla, en todellakaan.

Erityisen raskaan tästä viikosta teki keskiviikkoinen tapaaminen. Harvoin olen itkenyt niin paljon muutaman tunnin aikana kuin siellä itkin ja niin kornilta kuin se kuulostaakin, paljon asioita loksahteli sen tapaamisen jälkeen paikoilleen. En tiennytkään miten hyvä olen ollut pitämään reippaan tytön kulissia pystyssä, miten loistavasti olen onnistunut piilottamaan vaijetut asiat syvälle, syvälle sisälleni. *huokaus*

Nyt ne asiat tulivat silmille, esille ja pintaan, joten jälki oli melkein sen Veera-myrskyn veroista. Ajoin tapaamiseen mennessäni kahteen kertaan riehuvan myrskyn läpi ja silloin myrsky repi autoa ulkopuolelta. Paluumatkalla myrsky sitten riehuikin auton sisällä. Ulkokuoreni pysyi ehjänä, mutta siellä syvällä sisällä, pinnan alla kuohui sitten siitäkin edestä. Seuraavana päivänä sain kesken työpäivän hyvin pelottavan ja omituisen tärinäkohtauksen, joka onneksi loppui jossain vaiheessa ihan vaan rauhoittumalla paikalleen. Ehkä se edellisen päivän henkisen ahdistuksen purkautuminen näkyi myös fyysisinä oireina. Ehkä se oli paniikkikohtaus, tai sitten jotain aivan muuta, yhtä kaikki toivottavasti se ei tule takaisin.

Asioiden käsittely jatkuu tahollani, pikkuhiljaa ja sen mukaan miten kykenen käsittelemään esiin tulleita tunteita ja ajatuksia. Oli hyvä, että sain ajatuksilleni vahvistusta ja miten helpottavaa onkaan kun joillekin epämääräisille asioille ja tuntemuksille tuli tietty sana ja termi.

Helpottavinta varmaan koko asioiden käsittelyssä oli se, että minulla on täysi oikeutus tiettyihin asioihin ja tunteisiin. Minun ei tarvitse enää olla se kaiken jaksava, kaiken kestävä teflonpinnoitettu henkilö joka huolehtii kaikkien muiden hyvinvoinnista ennen omaa hyvinvointiaan. Minun ei tarvitse olla katalyytti, minun ei tarvitse kantaa huolta kaikesta ja kaikista. Minun ei enää tarvitse pelätä erimielisyyksiä, riitoja ja jos joku ei siedä minua silloin kuin olen erimieltä ja vihainen, se ei ole minun vikani. Saan tuntea, näyttää, olla ja jos joku ympäriltä katoaa kun kiltti Neiti ei enää jaksa olla kiltti, niin se ystävyys ei ollut sitten oikeata ystävyyttä. Toki olin nämä asiat jo tiedostanut joitakin aikoja sitten, sekä toteuttanutkin niitä jossain määrin. Kuitenkin tähänkin loppulliseen tietouteen tarvittiin se yksi ulkopuolinen ihminen lisää sanomaan termit niille asioille, jotka olin jo jollain tasolla hahmottanut.

Matka itsensä löytämiseen siis jatkuu, mitä sieltä sisältä loppujen lopuksi löytyy jää nähtäväksi. Juuri nyt askel on aika raskas, mutta tiedän että jossain vaiheessa tämä helpottaa. Hyvä tästä tulee, minä uskon siihen, minä TIEDÄN sen.

Kotka

Vierailu Maretariumissa. Iso Itämeri-allas kärsi hieman helteiden ja auringon mukanaan tuomista levistä, joten eipä kuvat kuvat hääppöisiä olleet. Lisäksi paikka oli niin täynnä turisteja ja kiljuvia jälkikasvuja, että hermothan siellä meni.
Maretariumissa oli myös kotkalaisen kuvaajan Juha Metson näyttely, joka piti tuijotella pitkään ja hartaasti. Hienoja, todella hienoja kuvia. Hän on ollut useamman kerran ehdolla vuoden luontokuvaajaksi ja voittanutkin tittelin ainakin kertaallen.

Lappeenranta

Tylsänä sunnuntaina voi lähetä vaikka extempore reissuun Lappeenrantaan. Helle oli näännyttävä, eli puhti nähtavyyksien ravaamisessa loppui valitettavasti varsin pian ja kuvallinen materiaaalikaan ei nyt suurta elämystä tuota. Käyty on kuitenkin ja voisipa tuolla käydä toisenkin kerran. Hieno kesäkaupunki ja hiekkalinna ja linnoistus olivat kyllä hienoa nähtävää. Tietyöt ja varsin erikoiset kiertoliittymät aiheuttivat päänvaivaa, mutta pois kaupungista pääsi, kun aikansa siellä autona kanssa sukkuloi.

Onkohan jo syytä huolestua?

Sinä olet lesbo ja tämä artikkeli on tynkä, koska tässä laatikossa lukee niin.
Laajentamalla artikkelia saat laatikon ehkä katoamaan.

Hakemalla googlesta ihan tietoa vahaliuskoista, päädyin artikkeliin masokismista. Artikkelista löytyi moinen kommentti. JEP. Ihmeelliset ovat nettimaailman tiet. Melkein pelottavaa...

Suunnitelma A on menossa ver2, voi hemmetti kun osaisi jo vihdoinkin tehdä asioille jotain ihan konkreettista. Kun vaan nyt uskaltaisin heittäytyä uusiin asioihin, sillä ajatuksella että kyllä elämä kantaa.