Ai kamala sentäs...

Siivoilin tänään työkoneen tiedostoja ja putsailin turhaa sälää hakemistoista pois.  Vastaan pomppasi keskeneräiseksi jäänyt erittäin henkilökohtainen kirje menneisyydestä ja jälkiviisaana voi todeta, että onneksi se kirje oli jäänyt lähettämättä. Kirje huokui niin suurta epätoivoa, tuskaa ja pohjatonta kipua, että tuntui lähes pahalta sitä lukea. Oli outoa lukea omia tuotoksiaan kuin ventovieras, ihmetellä mitä ihmettä mielessäni, sydämessäni ja aivoissani on noina hetkinä liikkunut. Näin jälkikäteen voi sanoa, ettei siellä tainnut liikkua juurikaan mitään järjeksi tulkittavaa, kovin olen mennyt fiiliksellä ja tunteilla. Eipä varmaan paljon tuon alemmas voi ihminen vajota. Säälittävää.

Helpottavinta juuri tässä hetkessä ja nyt oli huomata, ettei mikään enää tehnyt kipeää, mitään ei enää särkynyt eikä yhtään kyyneltä tullut vuodatettua. Hyvä näin. Olkoot hyvät muistot tapahtuneista tallessa ja opiksi olen totta vie ottanut. Hemmetti. MUR.

Aamulla oli ensimmäinen pakkasaamu tälle syksylle, piti etsiä jääraappa ja skrapailla ikkunat puhtaaksi. Ulkona vallitseva aurinkoinen keli houkuttelee valokuvaamaan, saisinkohan vihdoinkin aikaiseksi lähteä liikenteeseen silläkin saralla. Tulisipa viikonloppu pian :)

Surumielinen aamu

Surettaa. Ilmeisesti kuulun siihen kastiin ihmisiä, joiden täytyy käydä riitävän syvissä vesissä ennen kuin he jotain todella suostuvat näkemään. Raivostuttava tapani oikoa prosesseissa näkyy edelleenkin käytöksessäni ja ratkaisuissani. Taidan edelleenkin hetkittäin mennä siitä missä se aita on matalin, vaikka tiedän että jossain vaiheessa on joka tapauksessa kavuttavat sen hemmetin korkean aidan yli. Kapuamisen jälkeen tulee se äkkisukellus jonnekkin. Helvetti, miksi minun pitää olla se jästipää ja vieläpä kärsimätön sellainen. Se ei ole hyvä yhdistelmä, ei todellakaan.

No päätöksen muhivat pikkuhiljaa jossain ja tulevat esille sitten kun tulevat. Tässäkään asiassa tämä pikatie ja oikoreitti ei taida onnistua. Vaikka helvetti vie kuinka sitä haluaisinkaan, ei se "jokin" nyt sieltä pakottamalla näy tulevan. Eli siis valaistumista odotellessa.

Tuntuu vaan turhauttavalta, miksi hitossa sitä pitää kerta toisensa jälkeen lyödä sitä päätä seinään, eikö vähempikin kipu riitäisi. Vai onko se sitten sitä, että vain ja ainoastaan riittävän kivun kautta tulee se oikea näkemys asioihin. Kaipaanko jotain hemmetin vuoden marttyyri palkintoa ja kruunua siitä. Tai sitten olen vaan se helvetin masokisti tai yksinkertaisesta vaan niin vitun tyhmä. ;) *anteeksi kirosanat*

Anyway. Onneksi on perjantai.


Toim.huom. Tämä kurjuuden kurjuus meni ohi alta aikayksikön (= n.tunnin päästä) tästä bloggauksesta. Jääkööt nyt taas tämä kurjuuden vinkuvonkupostaus muistutukseksi miten ahdistavaa se elämä voikaan aina olla. :D Jos en tietäisi, epäilisin olevani raskaana. Sen verran omituisia nämä mielialanmuutokset ovat. PÖH.

Apulanta - Koneeseen Kadonnut

Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla
miten kauan sitä kestää ei, sitä ei voi tietää
Keneen sattuu ja kuinka paljon siitä kysymys elämässä kai on
kun on saavuttu siihen pisteeseen ettei mikään ei ole varmaa.