Surettaa. Ilmeisesti kuulun siihen kastiin ihmisiä, joiden täytyy käydä riitävän syvissä vesissä ennen kuin he jotain todella suostuvat näkemään. Raivostuttava tapani oikoa prosesseissa näkyy edelleenkin käytöksessäni ja ratkaisuissani. Taidan edelleenkin hetkittäin mennä siitä missä se aita on matalin, vaikka tiedän että jossain vaiheessa on joka tapauksessa kavuttavat sen hemmetin korkean aidan yli. Kapuamisen jälkeen tulee se äkkisukellus jonnekkin. Helvetti, miksi minun pitää olla se jästipää ja vieläpä kärsimätön sellainen. Se ei ole hyvä yhdistelmä, ei todellakaan.
No päätöksen muhivat pikkuhiljaa jossain ja tulevat esille sitten kun tulevat. Tässäkään asiassa tämä pikatie ja oikoreitti ei taida onnistua. Vaikka helvetti vie kuinka sitä haluaisinkaan, ei se "jokin" nyt sieltä pakottamalla näy tulevan. Eli siis valaistumista odotellessa.
Tuntuu vaan turhauttavalta, miksi hitossa sitä pitää kerta toisensa jälkeen lyödä sitä päätä seinään, eikö vähempikin kipu riitäisi. Vai onko se sitten sitä, että vain ja ainoastaan riittävän kivun kautta tulee se oikea näkemys asioihin. Kaipaanko jotain hemmetin vuoden marttyyri palkintoa ja kruunua siitä. Tai sitten olen vaan se helvetin masokisti tai yksinkertaisesta vaan niin vitun tyhmä. ;) *anteeksi kirosanat*
Anyway. Onneksi on perjantai.
Toim.huom. Tämä kurjuuden kurjuus meni ohi alta aikayksikön (= n.tunnin päästä) tästä bloggauksesta. Jääkööt nyt taas tämä kurjuuden vinkuvonkupostaus muistutukseksi miten ahdistavaa se elämä voikaan aina olla. :D Jos en tietäisi, epäilisin olevani raskaana. Sen verran omituisia nämä mielialanmuutokset ovat. PÖH.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti