Puskista taas

On se puska sitten varsin jännä paikka. Sieltä tulee esille kaikkea outoa ja yllättävää. Niin tapahtui eilen illallakin. Onneksi kuitenkin moinen puska on ylipäätään olemassa, sain taas onnekseni avartaa maailmankatsomustani  hämmentävällä tavalla. Ystävä vinkkasi netin syövereistä yhden osoitteen ja totaalisen tyrmistyksen ja hiljaisen mietinnän jälkeen asiaa piti tutkia taas ihan pitemmän kaavan mukaan. Muistan kuitenkin seuraavan kerran olla tutkimatta mieltä kuohuttavia juttuja juuri ennen yöunia. Yöunet menivät vähän katkonaiseksi  ja aihe pyöri häiritsevässä määrin unissani. Ja jotta aiheesta saadaan vielä oudompi, niin kotikoti, siis lapsuuden kodin ympäristö ja tämä aihe oli vähintäänkin vaivaannuttava yhdistelmä.

Sitä jotenkin uskoo tuntevansa itsensä ja nähneensä kaiken kiintoisan tähän ikään mennessä. No onneksi ne silmälaput on minullakin aika avoimet, joten välillä voi pohtia vähän erilaisiakin asioita ja elämää vähän eri kannalta.

Huomasin myös olevan omituisen iloinen uudesta "taidostani". Olen oppinut riitelemään. Kuulostaa varsin oudolta, mutta tämä liittyy nyt varmaan henkiseen kasvuuni. Entisestä kiltistä, näkymättömästä tytöstä on näköjään tullut aika ärhäkkä mielipiteiden laukoja. Suutun, möksähdän ja olen eri mieltä. Rähisen ja riitelen ja uskallan luottaa siihen, etteivät ne rakkaat ja tärkeät ihmiset katoa elämästäni, vaikka mielipiteeni ilmaisenkin kohtalaisen voimakkaasti. "Entisessä elämässäni" olisi väistellyt, vaiennut ja välttänyt konflikteja viimeiseen asti. Olisin jopa laukonut valkoisia valheita pystyäkseni luikertelemaan kiusallisesta ja ahdistavasta tilanteesta pois. Asiat eivät näköjään mene näin. Olen tässä varmaan sortunut tietynlaisiin ylilyönteihin, mutta annettakoon se anteeksi minulle. Uuden taidon opittuaan sitä varmaan harjoittaa ihan kiusaksi ja liiallisuuteen asti. Minäminäminä-vaiheeni on varmaan ollut rasittavaa läheisilleni, mutta kyllä tämä tästä tasaantuu. Hienosäädöt tulee vasta sitten, kun perusteet on kunnossa. Eikö totta.

Toivottavasti osaan myös pyytää anteeksi ja sopia, kun ja jos siihen on aihetta. Jästipäisenä sen erehtyväisyyteni myöntäminen on iso asia, mutta ehkä minä siihenkin jo kykene. Tämäkin taito on monelle ihan normaalia, mutta näkyy tämä opettelu onnistuvan ihan näin aikuisenakin. Hyvä minä :)

Olen tässä saanut seurailla erään ihmissuhteen alkutaipaletta "sivusta". Tai oikeastaan kahdenkin eri ihmissuhteen kehittymistä. Itse olen valitettavasti kärsimätön ja malttamaton ihminen. Mulle heti, kaikki, nyt. Myös ihmissuhteissa. En malta, enkä voi kuukausia odottaa asioita tapahtuvaksi. En vaan jaksa odottaa, vaikka tietäisin ja tiedostaisin sillä kärsivällisyydellä saavuttavani jotain ihanaa. Ja vaikka sillä maltillisella toiminnalla voisi luoda sen luottamuksen ja vankan perustuksen loistavalle ja kestävälle ihmissuhteelle.
Vetovoima ja malttamattomuus ovat vieneet minua mennessään ja usein se mopokin on karannut totaalisesti käsistä. Valitettavan hyvässä muistissa on menneisyydestä viaton suudelma autossa ja siitä suunnitellusta  pikaisesta kahvihetkestä ja  tapaamisesta tuli niin paljon muuta. :)

Hienoa, että toiset pystyvät, malttavat, kykenevät ja osaavat. Omakohtaisesti voin sanoa, että kiirehtiminen ja väärät ajoitukset ovat pilanneet kohdallani jotain hyvinkin lupaavaa. Olkaa te viisaampia. Nauttikaa niistä sähköisistä kosketuksista. viipyvistä katseista, siitä ensimmäisestä suudelmasta. Mikäs kiire tässä maailmassa on. Kun asiat loksahtelevat ajallaan kohdilleen, niin sitä voimakkaammat tunteet ja tuntemukset ovat.

Oih ja voi. Se rakkaus ja rakastuminen :)) On se niin ihkua, vaikkei juuri nyt omakohtaisesti mitään vastaavaa koekaan. Minulle riittää juuri nyt tämä turvallinen ja tasainen elämä.

 *Huokaus*