Kahellaan

Sataa, sataa, ropisee... mutta ei haittaa. Luonto kaipaa kipeästi vettä ja mukavuudenhaluisena autolla näkyy pääsevän sen ihmeemmin kastumatta.

Uusiin ihmisiin tutustuminen on aina tavattoman mielenkiintoista. Satun olemaan perusluonteeltani utelias, kyselevä, pähkäilevä ja asioita pyörittelevä olento (varmaan välillä raivostuttavuuteen asti), joten on ymmärrettävää että täysin päinvastainen ihmistyyppi on totaalisen ihmeissään kanssani. Muistan elävästi  erään henkilön minulle esittämän tokaisun, että älä aina mieti niin helvetisti. En mieti, taidan kahella vaan kuitenkin. ;). Suomen kielen murteet ovat ihania, en käy kieltämään sitäkään. Vaikka pronomineista oma mie-sana on kovasti alkanut muovautua paikalliseen etelä-savolaiseen miä-sanaan, on kotiseuturakkaus kaikeasta huolimatta näköjään kovin suuri. Tuntuu kovin mukavalta kuulla juuri sitä omaa murreettaan, niitä omia sanoja. Nostalgiaa ei varmaan vähennä se seikka, että pyörin viikonloppuna omilla entisillä asuinseuduillani, paikoissa mihin liittyi paljon tunteita ja muistoja. Harmi vaan, että kuvallinen materiaali fiilistelyistä jäi pois, mutta ehkä joku toinen kerta muistan ottaa kamerankin mukaan.

Maailmanmestaruuskin on nyt sitten voitettu ja juhlittu. Jäljellä on enää pohtiminen siitä, onko urheilevien idoleiden soveliasta esiintyä päissään kuin ankat ja mitenkä paljon niitä tutteja Ruotsiin lähetetään. Kaikenlaista sitä sitten taas. Tunnustan kyllä tunteellisena itkeneeni Halosen ollessa "poikien" keskellä ja kun Finlandia hymniä laulettiin. Tilaisuutta töllöstä katsellessani ehdin jo hetken pelätä, että joku turvallisuusmies tulee kohta repimään irti sen liikuttuneen pelaajan, joka Halosta niiiiiiiiiiiiin kovin pitkään ja voimallisesti halasi. Oih ja voih, varmasti kovin yhteisöllinen kokemus kaikille heille paikalla olleille, kun minäkin jo ruudun välityksellä kovasti tästä liikutuin. *nyysk*

Iltapäivällä oli kampaaja, osaisikohan kampaaja loihtia minulle jotain lyhyttä, vaaleaa ja söpöä tukkaa... Tästä päivästä ei yksinkertaisesti vaan voi tulla huono. :))) Siis kun on tuo kampaajakin ja kaikkea.

*edit*
Tästä päivästä taitaa tulla tosiaankin outo. Työpaikkallani kävi miesasiakas joka yritti iskeä minua. Tämä jo itsessään on kovin erikoista, kun en nyt ole mikään se hekumaallisin ja naisellisin olento muutenkaan. Vielä erikoisempaa tapauksesta teki tuo Erikoisin kuulemani iskulause ikinä, olenko ikinä harkinnut psykiatrin uraa. Hän kuulema voisi tulla mun yksityisvastaaotolleni koska tahansa. Tämä lause kun heitetään ilmoille kesken kaapelikarttojen tutkiskelun pokan pettäminen oli varmaa. Kaikenlaista sitä taasen. Ja taas se on todistettu, miehet menevät näköjään sekaisin avonaisesta kaula-aukosta ;) *REPS*

Milloin

minusta on tullut tällainen hapanimelä kalkkuna, joka vaan kitisee, vinkuu ja valittaa koko ajan? Syy on aina jonkun muun, aina jossain muualla. Oikeasti taas taitaa olla aika ottaa katsekontakti peilin kanssa. Asialle on nyt syytä tehdä jotain, tai minun suupieleni jäävät pysyvästi alaspäin ja siinä ohessa myrkytän ympäristöni ihan täysin. Voisin vaikka yrittää muistaa alla olevan viisauden. Oikeasti.

"They always say time changes things, but you actually have to change them yourself. " Andy Warhol

Öh

Tälläiset seesteiset rauhalliset viikonloput tekevät minulle näköjään hyvää. Ehdin ajatella, pyöritellä ja ihmetellä ajatuksiani ihan hyvässä hengessä. Käydä läpi asioita ja miettiä merkityksiä. 

Toiset meistä käy läpi ajatuksiaan puhumalla, sosiaalisessa elämässä ja keskustelemalla. Itse saan yhä irti eniten kirjoittamisesta ja pohdiskeluista omassa rauhassani. Tai ainakin se alustava pohdiskelu näkyy tapahtuvan yhä omissa oloissani, mutta nykysin jatkoprosessointi tapahtuu jo keskustellen ja ihmetellen asioita sitä kautta. Puhumisen taidon oppiminen on ollut loistava asia.

Viikonlopun saldona on suunnaton rauha asioiden suhteen. Minä en pysty mitään pakottaa tapahtuvaksi, kaikki vaatii sen aikansa.Oikotietä ei näy olevan, tai jos se on, niin käsittelemättömät asiat ovat edessä jossain vaiheessa. Joten on varmasti viisasta, että käyn tämän kaiken sonnan läpin nyt pohjamutia myöten. En pysty nopeuttamaan asioita oli kyse sitten omista tulevaisuuden haaveista tai  kipeiden asioiden käsittelystä ja unohtamisesta. Puolivuotisprojektiin tuli muutamia selkeitä asioita lisää ja ihaninta on se, että elän itselleni, en toisen ihmisen kautta, enkä toiselle ihmiselle. Minulla on omat juttuni, elämäni ja asiani ja en tarvitse ketään muuta pitämään elämääni pystyssä. Ehkä se taannoinen pelkoni läheisyysriippuvuudesta oli turhaa. En minä ole sellainen, En todellakaan. Tai pitäisikö sanoa, etten ole sitä ainakaan nykyisin, menneisyydessäni olen välillä varmaan tähän riippuvuuteen sortunut. 

Olen haaveillut  viime aikona tatuoinnista. Onhan tämä haave ollut  olemassa jo jonkin aikaa, mutta nyt se alkaa taas nostaa päätään. Niin kornilta kuin tämä kuulostaakin, niin kaipa tämäkin liittyy jotenkin tähän "uuteen Neidin Elämään". Haluaisin pysyvän muiston koko tästä prosessista. Joudun myös kohtaamaan pelkoni lähitulevaisuudessa ulkonäkööni liittyvän asian suhteen. Olen lykännyt prosessin aloittamista vedoten milloin rahatilanteeseen, milloin väärään ajankohtaan, milloin mihinkin. Kyse on pohjimmiltaan kuitenkin peloistani. Olen nyt kertonyt tämänkin ääneen, joten tuon kauhistusta herättävän prosessin jatkaminenon  piirun verran helpompaa. Ehkä sen tatuoinnin aika on oikeasti vasta sitten kun tämä prosessi on saatu kunnialla hoidettua pois.

Seuraan edelleenkin mielenkiinnolla muutamaa orastavaa rakkaustarinaa. Aika näkyy tekevän tehtävänsä heidänkin tapauksessaan. Hienoa. :)

Tirsk

Vietin aivotonta lauantaita hihittelemällä Rottatouille leffalle. Aamupäivään sisältyi myös hillitöntä akvaarioiden siivousta P!nkin ja Lady Gagan tahtiin ja oi kuinka kivaa puuhaa se olikaan tanssittavan musan avustuksella. Taka-ajatuksena oli myös peittää alakerran kiljuvien kakaroiden kaoottinen karjuminen, mutta yhtäkaikki musiikki toimi ja teki tehtävänsä. Äänet peittyivät, akvojen siivous sujui ja mieli piristyi.

Aamuyöt eivät ole otollisia hetkiä bloggaukseen, joten oma sensuuri iski poistaen älyttömän vinkuvonkuraivoitku-tiltyksen. Koskahan minä oppisin hieman aikaa kuuntelemaan itseäni, ennenkuin avaudun blogiini jokaisesta harmistuksesta mitä eteen tulee. Nykyisin nuo synkät hetket ovat onneksi varsin lyhykäisiä. Entisessä elämässäni olisi jäänyt synkistelemään pieniäkin asioita päiväkausiksi.

Istuin eilen töiden jälkeen sohvatuolissa ja hetkellisten mietteiden jälkeen pistin erikoisen tekstiviestin ystävälle. En tiedä mitä saaja siitä mietti, mutta halusin vaan kertoa hänelle hänen merkityksestään minun elämässäni. Jokainen ystävä, tärkeä ihminen, jokainen heistä on rakas omalla tavallaan. Ja jokainen heistä tuo jotain tullessaan ja siinä ohessa kenties muuttaa jotain toisen elämässä Niin hänkin omalta osaltaan teki ja tekee. Aivan samalla lailla kuin  muutkin minulle tärket ihmiset ovat tehneet, kuka mitenkin ja kuka millä lailla. Kaikella on varmasti ollut merkityksensä, myös niillä kaikilla ikävillä hetkillä.

On jotenkin niin helpottavaa oivaltaa mitä olen viime vuosina käynyt läpin, miten olen tässä viime aikoina muuttunut ja mitä  kaikkea minussa ja käyttäytymisessäni on muuttunut. Voin pikkuhiljaa olla ihan ylpeä itsestäni. Hyvä homma. :)

Tämän päivän itkut tuli sitten lukiessani koiran kuolemasta ja raskaasta päätöksestä viedä koira lopetettavaksi. Voi että...

Puskista taas

On se puska sitten varsin jännä paikka. Sieltä tulee esille kaikkea outoa ja yllättävää. Niin tapahtui eilen illallakin. Onneksi kuitenkin moinen puska on ylipäätään olemassa, sain taas onnekseni avartaa maailmankatsomustani  hämmentävällä tavalla. Ystävä vinkkasi netin syövereistä yhden osoitteen ja totaalisen tyrmistyksen ja hiljaisen mietinnän jälkeen asiaa piti tutkia taas ihan pitemmän kaavan mukaan. Muistan kuitenkin seuraavan kerran olla tutkimatta mieltä kuohuttavia juttuja juuri ennen yöunia. Yöunet menivät vähän katkonaiseksi  ja aihe pyöri häiritsevässä määrin unissani. Ja jotta aiheesta saadaan vielä oudompi, niin kotikoti, siis lapsuuden kodin ympäristö ja tämä aihe oli vähintäänkin vaivaannuttava yhdistelmä.

Sitä jotenkin uskoo tuntevansa itsensä ja nähneensä kaiken kiintoisan tähän ikään mennessä. No onneksi ne silmälaput on minullakin aika avoimet, joten välillä voi pohtia vähän erilaisiakin asioita ja elämää vähän eri kannalta.

Huomasin myös olevan omituisen iloinen uudesta "taidostani". Olen oppinut riitelemään. Kuulostaa varsin oudolta, mutta tämä liittyy nyt varmaan henkiseen kasvuuni. Entisestä kiltistä, näkymättömästä tytöstä on näköjään tullut aika ärhäkkä mielipiteiden laukoja. Suutun, möksähdän ja olen eri mieltä. Rähisen ja riitelen ja uskallan luottaa siihen, etteivät ne rakkaat ja tärkeät ihmiset katoa elämästäni, vaikka mielipiteeni ilmaisenkin kohtalaisen voimakkaasti. "Entisessä elämässäni" olisi väistellyt, vaiennut ja välttänyt konflikteja viimeiseen asti. Olisin jopa laukonut valkoisia valheita pystyäkseni luikertelemaan kiusallisesta ja ahdistavasta tilanteesta pois. Asiat eivät näköjään mene näin. Olen tässä varmaan sortunut tietynlaisiin ylilyönteihin, mutta annettakoon se anteeksi minulle. Uuden taidon opittuaan sitä varmaan harjoittaa ihan kiusaksi ja liiallisuuteen asti. Minäminäminä-vaiheeni on varmaan ollut rasittavaa läheisilleni, mutta kyllä tämä tästä tasaantuu. Hienosäädöt tulee vasta sitten, kun perusteet on kunnossa. Eikö totta.

Toivottavasti osaan myös pyytää anteeksi ja sopia, kun ja jos siihen on aihetta. Jästipäisenä sen erehtyväisyyteni myöntäminen on iso asia, mutta ehkä minä siihenkin jo kykene. Tämäkin taito on monelle ihan normaalia, mutta näkyy tämä opettelu onnistuvan ihan näin aikuisenakin. Hyvä minä :)

Olen tässä saanut seurailla erään ihmissuhteen alkutaipaletta "sivusta". Tai oikeastaan kahdenkin eri ihmissuhteen kehittymistä. Itse olen valitettavasti kärsimätön ja malttamaton ihminen. Mulle heti, kaikki, nyt. Myös ihmissuhteissa. En malta, enkä voi kuukausia odottaa asioita tapahtuvaksi. En vaan jaksa odottaa, vaikka tietäisin ja tiedostaisin sillä kärsivällisyydellä saavuttavani jotain ihanaa. Ja vaikka sillä maltillisella toiminnalla voisi luoda sen luottamuksen ja vankan perustuksen loistavalle ja kestävälle ihmissuhteelle.
Vetovoima ja malttamattomuus ovat vieneet minua mennessään ja usein se mopokin on karannut totaalisesti käsistä. Valitettavan hyvässä muistissa on menneisyydestä viaton suudelma autossa ja siitä suunnitellusta  pikaisesta kahvihetkestä ja  tapaamisesta tuli niin paljon muuta. :)

Hienoa, että toiset pystyvät, malttavat, kykenevät ja osaavat. Omakohtaisesti voin sanoa, että kiirehtiminen ja väärät ajoitukset ovat pilanneet kohdallani jotain hyvinkin lupaavaa. Olkaa te viisaampia. Nauttikaa niistä sähköisistä kosketuksista. viipyvistä katseista, siitä ensimmäisestä suudelmasta. Mikäs kiire tässä maailmassa on. Kun asiat loksahtelevat ajallaan kohdilleen, niin sitä voimakkaammat tunteet ja tuntemukset ovat.

Oih ja voi. Se rakkaus ja rakastuminen :)) On se niin ihkua, vaikkei juuri nyt omakohtaisesti mitään vastaavaa koekaan. Minulle riittää juuri nyt tämä turvallinen ja tasainen elämä.

 *Huokaus*

Hmph ;)

Minua on nyt roimittu useammankin henkilön taholta tuosta aivan turhasta rivienvälien lukemisestani. Niin-no, niin, noooooh. Ei pitäisi, eikä saisi. Tiedän kyllä. Tiedostan varsin realistisesti, että maailmankaikkeus ei pyöri minun napani ympärillä. Tähän tietoon peilattuna pitäisi minunkin jo uskoa ja älytä, että jokainen saa kirjoittaa mitä haluaa, minne haluaa. Oikeasti. Eläköön sananvapaus. Hittoako minä henkilöiden subjektiivisista pohdinnoista loukkaannut.
Ihan sitä samaa tilitystä minäkin teen, parasta aikaa. Niin.
Hemmetin  herkkänahka minä. :(

Onneksi on ystäviä. Taas kerran.

*****************************************
Ehkä minä en ole ihan parantumaton tapaus. Annoin jo periksi piirun verran typerässä jästipäisyydessäni.Nyt sitten sain hoidettua ikävän jäsenmaksuihin liittyvän sotkun pois. Johan tuota olen ollut soittamassa viimeisimmät kolmisen kuukautta sitä puhelua. Puhelu mukavan virkailijan kanssa kesti minuutin ja paperit tulevat jo tällä viikolla postilaatikkoon. Miksi ihmeessä tätäkin piti vitkutella?

Ensimmäinen askel

on nyt otettu. Pelottaa hieman. Yhtä kaikki, asiat lähtevät tästä pikkuhiljaa selviämään. Toivottavasti.

Lievä krapula

on otollinen aika miettiä sellaista kevyttä aihetta kuin normaalius ja normit yleensä. Siihen kun lisätään vielä sanat aistillisuus, hedonismi, mustasukkaisuus, polyamoria ja uskollisuus/uskottomuus, niin kunnon keskustelut (tappelut) ovat taattu näistä aineksista. Jotta keskustelua saadaan vielä uusille ärhäköille urille, niin viimeistään bi-kirosana saa lähes kaikkien lepakoiden niskavillat pystyyn. Entäs trans tai S/M...? Joko meni hermot?

;)

Illan tuumailuja

Punaisessa Langassa on jännä herra vieraana juuri nyt. Tähtitieteen professori Esko Valtaoja ja aiheena on Tiedemiehen usko, toivo ja rakkaus. Erittäinen mieleenjäävä, persoonallinen herra ja saataa olla, että käyn jopa kaivelemassa kaverin kirjoja esille.

Vietän täs yksinäistä iltaa jälleen kerran siiderilasin kanssa. Mitähän se mun maksa tästä taas tykkää ;). Takana on mielenkiintoinen harjoittelupäivä rakennuspiirrustusten ihmeellisen maailman parissa ja en oikesti muista koska olisin harmissani työpäivän loppumisesta. Tänään olin harmissani, ja en olisi halunnut jäättää mielenkiintoisia tutkiskeluja kesken.
Ilmeisesti minä sitten viihdyn nykyisessä työharjoittelupaikassa. On muutenkin ollut outoa havaita itsestään uusia piirteitä ja ehkä minä sitten olen kasvanut/muuttunut ihmisenä sitten edellisen "järkevän" työpaikan. En nykyisin kaipaa ympärilleni ihmisiä, tykkään näköjään nysvätä ihan yksinäisyydessä ja omissa oloissani ja enkä edes suuremmin jaksa pohtia mitä muuta miettii minusta. Oikesti aika helpottavaa oivaltaa, että ei minun tarvitse olla niinkuin kaikki muut ovat, saan olla just sitä mitä tuntuu hyvältä ja mukavalta. Outoa moinen. Ehkä joskus olen ottanut enemmänkin paineita keskivertoihmisen malliin sopimisesta. Olen hämmästyksekseni huomannut pitäväni nykyisessä työympäristössäni suorapuheisten ja reippaiden miespuoleisten työkavereiden seurasta. En oikeasti jaksa suuremmin näitä keskiluokkaisia, hyvin perinteisillä mielipiteillä varustettuja 60v täti-ihmisiä, sillä ne yhteiset puheenaiheet ja elämäntarinat ovat aika vähissä. Arvostan heidän elämänkokemusta ja muuta tietotaitoa, mutta tuo arki nyt ei vaan oikein kohtaa heidän kanssaan.

Olen siis tehnyt mielenkiintoista itsepohdiskeluita viime aikoina. Varsin hyvä idea päivitellä omia mietteitään ja käsityksiään omakuvasta/persoonallisuudesta.

Tänään tein jotain ekaa kertaa elämässäni. Leivon piparkakkutaikinan jääkaappiin tekeytymään huomista varten. Toivottavasti huominen paistoprosessi onnistuisi... Niin ja piparkakkumausteseoksen tuoksu säilyy käsissä näköjään aika tiivisti.

Hani meni mökille jo tänään ja minä ajattelin lähteä ajelemaan sinne perjantai-iltana. Tykkään siitä paikasta aivan älyttömästi ja on vähän surku, etten minä voi olla sillä jo nyt. Mitenkähän Hania nukuttaa siellä yksin, sillä viimevuosina minä olen ollut lähes aina Hanin mukana mökkeilyreissuissa.