mene hyvin. Olen tehnyt minulle järkyttäviä pitkiä työpäiviä, ihan vaan siksi että se on tällä hetkellä se melkein ainut asia mikä pitää minua jotenkin pystyssä. Pelottavaa. Kaiken sen ajan mitä en ole töissä haluaisin vaan nukkua ja olla yksin. Kuulostaa loistavalta. En ole koskaan ollut yltiösosiaalinen, mutta tätä vauhtia erakoidun kokonaan.
Olen onnistunut jo karkoittamaan ihmisiä läheltäni. Ei kukaan jaksa sitä, että välillä raivoan hysteerisenä ja välillä sitten taas pyytelen olemassaoloani anteeksi. En vaan jaksa alkaa selvittämään sitä miksi itken, miksi tuntuu pahalta tai miksi tuntuu -... joltain. En minä tiedä itsekkään, joten en pysty sitä kertomaan kysyjille. Varsinkin kun minä olen enemmän se tyyppi, joka kirjoittaa mielummin kuin puhuu kipeistä asioista.
Niin mielelläni olisi selittänyt tämän hormonihäiriöllä tai jollain selkeällä tapahtumalla. Ei ole mitään selkeää syytä tälle synkistelylle. Toki tiedän, että voisin soittaa ystäville ja kertoa. En vaan voi, en halua aina itkeä ja tiedän että sille itkulle ei tule loppua jos se alkaa jossain vaiheessa. Koetan viimeiseen asti olla se reipas ja toimelias ylisuoriutuja. Olen vielä sen verran jääräpää ja turhan ylpeä ihminen, etten osaa/pysty pyytämään apua kuin äärimmäisessä hädässä. Jos sittenkään. Ehkä tämä tulee nuoruudesta ja siitä että siellä oli pakko olla kova ja pärjät. Ei ei saanut näyttää tunteitaan eikä saanut luhistua missään vaiheessa. Koen vielä nykyisinkin jossain määrin hävettävänä sitä, että itken ja avaudun rakkaille ihmisille, eihän se näin pitäisi olla. Eikö se ole merkki siitä, että toinen on tärkeä kun/jos pystyy avautumaan toisen kanssa. Tai en minä tiedä. Ikävää, että menneisyyden mörköt vainoavat minua vieläkin.
Toivottavasti tämä menisi ohi. Pian.Jos ei mene, on varmaan syytä mennä lääkärin luo. En tiedä uskallanko heittää nyt ilmoille sen sanan. Masennus. Sitäköhän tämä on?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti