on hyvä taito. Selailin tässä tämän aamua valokuvia lähimenneisyydestä. Kun yleensä on itse aina kameran takana niitä kuvia itsestä on kovin vähän ja kaivelin näkyviin niitä epäonnistuneita otoksia itsestäni. Osan julkaisin jo jossain muualla rajatun joukon naurettavaksi ja tekee itselleeni hyvää huomata miten pölö sitä välillä osaa olla. Ei tämä elämä oikeasti niin vakavaa saa olla.
Itselläni on mennyt tosi kauan päästä eroon siitä neutraalista roolistani, enköhän minäkin saan möhläillä siinä missä muutkin, minäkin saan surra, vihata, masentua, iloita vaikkei kaikelle sitä järkevää selitystä löydykkään. Hemmetti. Ja näistä kaikista vapauttavin tunne on ehdottomasti se viha. Ei minun tarvitse sietää kaikkea paskaa kaikilta, ihmiset tallovat minua jalkoihinsa juuri niin paljon kuin minä annan heidän tehdä niin minulle. Näinhän se on, harmi että on mennyt näin kauan oivaltaa tämäkin asia.
Nyt päivä etenee pikkuhiljaa P!inkiä kuunnelleen Spotifysta ja valokuvia käsitellen. Kehyksiin on tullut monta kuvaa minulle rakkaista ihmistä ja asiosta. Call me sugar... heh sentäs. Luojalle kiitos rakkausrintamalla ei ole mitään kuohuntaa juuri nyt, muuuten kyynelkanavat olisivat taas olleen toiminnassa monen monta kertaa. Mukava kuunnella itsellen uusia biisejä jossain määrin hieman vieraalta artistilta. Tämä puuhailu on suorastaan leppoisaa ja ihanaa synkistelykauden jälkeen. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti