NyyskisTyrksis

Eipä siitä kuivin silmin selvitty, ei tietenkään. Sanoin työkaverille osanottoni ja seuraavana juoksinkin kiitolaukkaa kohti vessaa vollottamaan hillittömästi. Oletan hänen arvostaneen sitä, etten jäänyt hänen silmien alle kyynelehtimään. Yllättävän paljon tämä satttui minuunkin, täysin ulkopuoliseen ihmiseen. Ehkä tässä ohimennessäni tihrustelen omia muita surujan pois, en tiedä. Vähän yliregoin tähän hommaan, ei mahta mitään.  Herkkis, mi herkkis.

Hieman kevyempinä aiheina voisi todeta, että kannattaa omistaa halpa Toyota merkkinen paketti- tai avolava-auto. Niillä merkeillä/malleilla näkyy olevan menekkiä, eikä ole varaa että auto jää pyörimään nurkkiin. Isä halusi päästä vanhasta  Toyota Hiacestaan eroon ja voi sitä soittorumbaa mitä yksi ilmoitus sai aikaiseksi nettiauto-palvelussa. Soittoja tuli lähes sata. Vajaa tunti ilmoituksen jätön jälkeen ja auto oli jo myyty. Eritoten kiinnostusta oli rajan takana Virossa ja tämäkin auto lähti suomalaisen välittäjän matkassa rekkakyydillä Viroon. Jos ihan rehellinen olen, niin minusta siitä ruosteisesta autosta maksettiin jopa ylihintaa, toki tekniikkahan se on mikä ratkaisee, ei pellit. Höh, outoja ovat nämä markkinavoimat. Saisinkohan minä myyntiprovikat kun niin kivat kuvat ja hyvän ilmoituksen osasin laatia. Ei tarvinnut niitä isän ehdottamia myyviä bikinibeibi kuvia ottaa, kun auto meni kaupaksi muuten. Kuvaushetkellä olisi ollutkin pitkän huiskea kilometrikopinen malli paikalla, mutta ne biksut olivat jääneet tällä kertaa kotiin. Sitä millainen mallipalkkio hänelle olisi sitten pitänyt maksaa maaliskuun hyisestä poseerauksesta ruosteisen ja vanhan Hiacen kyljessä jäi vielä neuvotteluasteelle.  ;)

Maaliskuun kuvajutussa olisi aiheena hymy. Maanantaina ei mitenkään kamalasti hymyilyttänyt, niin pitänee keksiä hymyä vähän väkisin. Hajahuomioina voisin myös todeta, että aikuiskoulutuksen hakuaika on myös alkanut ja tämä tieto aiheuttaa minussa tällä kertaa jopa toimenpiteitä. Viime vuonna asia jäikin pelkän jahkailun asteelle, nyt jo tekojen aika.

Hiljentävä asia

Pohdintaa.

Miten voi osoittaa myötätuntoaan ja osanottamista työkaverille. Hän jäi iloisella mielellä alkuviikosta isyyslomalle, mutta loma muuttuikin äkkiä sairaslomaksi täysiaikaisen, oletetun terveen vauvan menehdyttyä suunnitellussa sektiossa. Lapsi olisi ollut heidän esikoinen, pitkään, kauan ja hartaasti odotettu. Uutinen mykisti minut täysin, ei näin voi käydä nykyaikana. Eihän. Itkeä tihrustin tämän asian takia työpaikan vessassa, sen verran satuttava uutinen se  minulle(kin) oli. Raukkamaisesti pelkään kohdata työkaveria, mitä teen, mitä sanon etten vaan häntä loukkaisi tai satuttaisi enää lisää. Enkä edes uskalla ajatella sitä tuskan, surun ja kivun määrää mitä siinä perheessä koetaan juuri  nyt.

Voi että, kuinka tyhmältä, toisarvoiselta, merkityksettömältä tämä papereiden pyörittäminen duunissa onkaan. :(

Väsy

Ei jaksa, ei pysty, ei kykene.

Alan olla aika herkillä puhumattomuuteni ja kipupisteitteni kanssa, enää ei auta liikunta, kirjoittaminen eikä päätön touhaminenkaan. Sattuu hetkittäin ihan saatanasti, takaisin on myös tulleet töissä itkeskelyt ja nyyskimiset.
Jotenkin luulin, että nämä typeryydet olisi kohdaltani jo ohi. Nyt kai olisi se hetki, että teen valinnan alanko tonkia aiheita esillevai tonginko aiheet yhä syvemmälle pois ja piiloon. Katsotaan nyt.

Onneksi on tulossa viikonloppu pois kotoa, maaseudun rauhassa. Tiedossa olisi myös muutama mieltä piristyttävä tapaaminenkin, josko  niistä nyt saisi imettyä vähän energiaa tähän arkeen ja jaksamiseen.

Ei

mene hyvin. Olen tehnyt minulle järkyttäviä pitkiä työpäiviä, ihan vaan siksi että se on tällä hetkellä se melkein ainut asia mikä pitää minua jotenkin pystyssä. Pelottavaa. Kaiken sen ajan mitä en ole töissä haluaisin vaan nukkua ja olla yksin. Kuulostaa loistavalta. En ole koskaan ollut yltiösosiaalinen, mutta tätä vauhtia erakoidun kokonaan.

Olen onnistunut jo karkoittamaan ihmisiä läheltäni. Ei kukaan jaksa sitä, että välillä raivoan hysteerisenä ja välillä sitten taas pyytelen olemassaoloani anteeksi. En vaan jaksa alkaa selvittämään sitä miksi itken, miksi tuntuu pahalta tai miksi tuntuu -... joltain. En minä tiedä itsekkään,  joten en pysty sitä kertomaan kysyjille. Varsinkin kun minä olen enemmän se tyyppi, joka kirjoittaa mielummin kuin puhuu kipeistä asioista.

Niin mielelläni olisi selittänyt tämän hormonihäiriöllä tai jollain selkeällä tapahtumalla. Ei ole mitään selkeää syytä tälle synkistelylle. Toki tiedän, että voisin soittaa ystäville ja kertoa. En vaan voi, en halua aina itkeä ja tiedän että sille itkulle ei tule loppua jos se alkaa jossain vaiheessa. Koetan viimeiseen asti olla se reipas ja toimelias ylisuoriutuja. Olen vielä sen verran jääräpää ja turhan ylpeä ihminen, etten osaa/pysty pyytämään apua kuin äärimmäisessä hädässä. Jos sittenkään. Ehkä tämä tulee nuoruudesta ja siitä että siellä oli pakko olla kova ja pärjät. Ei ei saanut näyttää tunteitaan eikä saanut luhistua missään vaiheessa. Koen vielä nykyisinkin jossain määrin hävettävänä sitä, että itken ja avaudun rakkaille ihmisille, eihän se näin pitäisi olla. Eikö se ole merkki siitä, että toinen on tärkeä kun/jos pystyy avautumaan toisen kanssa. Tai en minä tiedä. Ikävää, että menneisyyden mörköt vainoavat minua vieläkin.

Toivottavasti tämä menisi ohi. Pian.Jos ei mene, on varmaan syytä mennä lääkärin luo. En tiedä uskallanko heittää nyt ilmoille sen sanan. Masennus. Sitäköhän tämä on?