Mietiskelin nyt illalla asioita, elämää, sattuneita juttuja, asioita mitä on vaan yksikertaisesti pakko tehdä tulevaisuudessa. Mietiskelyiden sävy oli analyyttisen tutkaileva, ilman hysteriaa, ilman kyyneliä, ilman jossitteluita. Sattuihan se, mutta ei mitenkään lohduttomalla tai liian kipeällä tavalla. Miksi omien mokien ja virheiden myöntäminen sattuu, kun en kuitenkaan koskaan ole itseäni ylimaallisen erinomaisena ja erehtymättömänä pitänyt? Onko jotain vihdoinkin mennyt perille, jos olen valmis myöntämään oman raukkamaisuuteni ja erehtyväisyyteni, olenko seuraavalla kerralla viisaampi, kypsempi ja järkevämpi? Mikä tai mitä se seuraava kerta sitten onkaan, seuraavassa elämässä, vuoden kuluttua, seuraavassa vastoinkäymisen kohdalla. En tiedä. Harmihan se olisi, jos nämä kipuilut tulisi käytyä läpi ihan turhan takia.
On tämä elämä erikoista, mutta hemmetti vie kaikilla näillä jutuilla on varmasti tarkoituksensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti