Eilen mieleeni pälkähti varsin hämmentävä ja kohtalaisen ahdistavakin ajatus. Ilmeisesti on hyvinkin tyypillistä alkoholistiperheen lapselle sairastua johonkin addiktioon ja jäin pohdiskelelmaan ihan vakavissani kärsinkö läheisyysriippuvuudesta.
Taustoiltani olen siis rankan nuoruuden viettänyt kovin levottomassa, väkivaltaisessa ja sekavassa perheympäristössä, enkä yhtään epäile etteikö moinen olisi jättänyt jälkiään minuunkin. Nykyisin perheelleni kuuluu vain hyvää, he paransivat elämänsä ja aloittivat tavallaan kaiken uudestaan päihteettöminä, puhtaalta pöydältä. Menneisyydestä ei olle kyetty keskustelemaan, mutta en minä oikeastaan haluakaan repiä kaikki haavoja taas auki.
Päällisin puolin olen selvinnyt kuitenkin jaloilleni ja olen mielestäni kohtalaisen tasapainonen ihminen kaikesta huolimatta. Joihin aikuisiäni parisuhteisiini on liittynyt suurta vallankäyttöä ja henkistä alistamista. Itse tunnustan/tunnistan kyllä itsessäni hetkittäin kilttityttö-syndrooman oireita itsessäni ja elämässäni. Eräs ystäväni sanoi minulle exäni olevan narsisti ja minulla meni todella kauan suostua myöntämään moisen seikan paikkansa pitävyyden. Olen ollut liian kauan huonossa suhteessa, koska en siitä osannut irrottautua ja olen myös elänyt liikaa kumppanini kautta hänen mielialojaan miettien, unohtaen siinä ohessa elää itse omaa elämääni.
Haluan kontrolloida myös elämääni ja olen jossain määrin työnarkomaani ja joskus tuntuu, että ainut asia mitä voin kontrolloida elämässäni ovat työtehtävät. Siksi kai panostankin työhöni kohtalaisen paljon.
Aikalailla klassisia läheisriippuvuuden oireita nuokin.
Tässäpä sitä miettimisen aihetta minulle...taitaa siis olla melkomoisen itsetutkiskelun ja pohdiskelun paikka nyt.
2 kommenttia:
Kuulostaa kovin tutulta, samanlaista kompurointia löytyy elämästäni, mutta silloin on jo aika pitkällä kun sen tunnistaa ja myöntää...
Jep, sen asian myöntäminehän se isoin ja hävettävin juttu oikeastaan itselle on. Ainakin näin omalla kohdallani on ollut.
Lähetä kommentti