Jahas

Takas elävien kirjoihin. Töissä on ollut ylimääräistä säpinää, kotona on ollut moninkertainen henkilöluku normaaliin elämääni verrattuna ja karvaisten eläinten määrä on ollut runsas viime aikoina. Outoa on se. Tai tämä. Tai ihan mikä vaan. Itselliseen elämään ja vapaisiin, itsekkäisiin hetkiin tottuneena on varsin outoa kun illat eivät olekkaan vapaat ja muidenkin mielipiteet pitää ottaa huomioon. Kaikenlaista sitä sitten.

Töissä on ollut kohtalaisen suurta painostusta erinäisiin hommiin. Joihin en halua, joka ei ole kertakaikkisesti minua varten. Luottamusmies. Minä. PÄH. Ei, ei, ei ... Muutenkin nuo rikkonaiset työviikot ovat olleet vähän ahdistavia ja aiheuttaneet ylimääräisiä järjestelyitä siellä sun täällä. Kuten myös vuoden vaihtuminen aiheutti omat ongelmansa ja vihaisten asiakkaiden ryöpyn. Valitettavasti minä en ole ollut se säiden herra, enkä voi päättää ulkoilman pakkaslukemista tai pakkasjaksojen pitkäkestoisuudesta. Paskempi homma, mutta jokainen meistä joutuu kulutuksensa maksamaan. Minäkin. Ei auta asiakkaiden itku, ei huuto, eikä uhkailu, eikä se huorittelukaan. Asiakaspalveluntyön ihanuuksia jälleen kerran.

Autoon on vaihdettu starttimottoori, mutta jossain takaraivossa jyskyttää iso epäilys peltilehmän  moiteettomasta toiminnasta moisen ensiavun jälkeen. Into uuden peltilehmän ostamiseen on itselläni juuri nyt kovin vähäinen, homma on tällä hetkellä suorastaan erittäin vastenmielinen operaatio. En halua, en osaa, eikä ennenkaikkea kiinnosta. Jos jotain osaan, niin sen vetkuttelun taidon epämiellyttävien hoidettavien asioiden suhteen. Järki toki sanoo, että homma pitäisi hoitaa pois asap, mutta ainahan voi jossittella ja vitkutella ja keksiä tekosyitä. Voi odottaa jos... vaikka lehmät lentäisivät taivalla ja lottovoitto tulisi. Tai jotain.

Katolta tippuneet lumet eivät ihan onnistuneet romuttamaan autoa, vaikka yritys oli hyvä.Edes lisävalot eivät repeytyneet keulalta irti. Massaa ja painoa lumella oli varmasti riittävästi, mutta ilmeisesti en osannut ajaa autoa riittävän lähelle taloa ja tähtäys jäi vähän heikoksi. En tiedä kuinka vakuutusyhtiö suhtautuu katolta tippuvien lumien aiheuttamiin autovahinkoihin, joten ehkä se oli parempi ettei auto romuttunutkaan pihamaalle. Sitkeästi siis kaivoin kuitenkin sen etuovia myöten keulastaan lumeen hautautuneen auton lumihangesta esille. Ihan keskellä yötä, vain lievästi kiroillen ja äristen. Hieman koomista oli sekin, että rivissä oli neljä autoa, kaikki suurinpiirtein samalla etäisyydellä talon seinästä. Meikäläisen auto oli se joka oli pahiten moisen moskan alle hautautui. Miun tuuria, ilmiselvästi. Sarkastinen naurahdus.

Muuten ei mitään mainitsemisen arvoista. Flunssa on ollut kovin sitkeässä, eikä moinen pöpö tahdo irroittaa otettaan millään. Arkipyhän kulutin kilttinä tyttönä sairastamiseen ja erikoisena oireena lihaskivut kiusasivat viatonta neitiä ihan urakalla. Lievä ja välillä vähän suurempikin surumielisyys vaivaa yhä ja paikkakunta tuntuu niin kovin masentavalta juuri nyt. Ihmissuhteet ja ystävyyssuhteet mietityttävät yhä vaan. Miettimisestä saa vain usein päänsäryn, joten taidan jättää sen suosiolla ihan muille viisaammille ihmisille.
Siinähän sitä kitinää taas olikin. Jee.