Ihan vaan arkisesti matkalla maananatai-aamuna töihin. Auraamattomat tiet ja rankka lumipyry muutti arkisen kävelyn lähinnä kenkäilyn muistuttavaksi umpihankikävelyksi.. Sen normaalin 25 minuutin reippailun sijaan aikaa matkaan meni 45 minuttia. Jep. Käyhän se näinkin. Vitutus oli vaan lievää, ehkä enemmänkin meinasi tulla itku fyysisen kunnon melkein pettäessä. Eikä ajatus iltapäivän pihamaan kolaamisesta suuremmin mieltä lämmitä...
Joku äärimmäinen surumielisyys vaivaa taas. Liekkö sitten PMS tai joku muu kamala kirjainyhdistelmä. Huoli läheisen jaksamisesta ihan arkisessa elämänsä kanssa painaa mieltäni kovasti. Harmituksen aihe on myös selittämättömät ja selvittämättömät ihmissuhdesotkut, jotka vaivaavat vieläkin jossain mielen sopukoissa ja nousevat kummittelemaan menneisyydestä. PLÄÄÄH.
Arki alkaa kohdallani muutenkin. Kaksi kissaa ja yksi nainen ovat palanneet taas kotiinsa ja minun kotini on kovin tyhjä nyt. Menee varmaan oma aikansa tottua tähän hiljaisuuteen ja omaan rauhaan. Tai no joo, sarkastisesti voisin todeta, että alakerran kakaralauma kyllä pitää sen huolen ettei täällä ole todellakaan hiljaista. Oman kodin säpinät ja rapinat ovat nyt taas toistaiseksi ohi.
Karppaaminen on taas unohtunut, joten tuonkin asian suhteen on tehtävä ryhtiliike.
Josko tämä taas tästä. Kevättä kohti mennään taas. Optimistisuuden ja positiivisuuden kaivaminen on lumipenkkojen alla juuri nyt, mutta en menetä toivoani. Sen verran jästipää minäkin olen. Nih.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti