Kävin aamulla puhelinkeskustelua ystävän kanssa. Keskusteltiin ihmissuhteista, motiiveista, miksi kukakin on/on ollut suhteessa kenenkin kanssa yms. Hemmetti, että keskustelu osui ja upposi, vaikkei ne aiheet ja kommentit olleet todellakaan suoraan suunnattu juuri minulle. Pohdiskelu on yleisluontoista ja hän pohdiskeli asioita omalta kannaltaan.
En tiedä mihin äärimmäisen kipeään paikkaan sisälläni ystäväni onnistui sohaisemaan tahtomattaan, mutta kovin monenlaisia tunteita ja ajatuksia puheet minussa herättivät. Ja kyynelhanat aukesivat sitä myöten kuin omat ajatukset tajuntaan puhelun jälkeen rynnivät. Siinä sitä sitten työpaikalla, työpöydän äärellä vollotin taas kerran omille oivalluksille. En itsekkään käsitä mitä tapahtui, miksi tunteet saivat vallan noin valtoimenaan, mutta päällimmäisenä ja ensimmäisenä tunteena oli jostain syystä ääretön häpeä. Tehdyistä asiosta, tekemättömistä asiosta, itsekkyyden takia, kaiken takia. Tuli todellinen lumipalloefekti, yksi pieni lause pisti täyden lumivyöryn liikenteeseen ja sai miettimään historiaa vuosikymmenien taakse.
Viattomasta sivulauseesta ja kevyestä keskustelusta tuli näköjään itselleni aika rankan itsepohdiskelun paikka. Tuntuu myös, että se mitä tämän pohdinnan jälkeen itsestään taas oivaltaa, ei ole kovinkaan kaunista katseltavaa. Toisaalta on varsin mielenkiintoista oivaltaa uusia asioita itsestään. Kipu ei ole aina pahasta, tuskin tässäkään asiassa.
Ja jälleen kerran olen iloinen, että on ystäviä. Jotka saavat miettimään ja pohtimaan tätä elämää, avartamaan maailmankatsomustaan, osaavat esittää oikeita kysymyksiä, herättelevät miettimään asioita eri kantilta. Oi taivas sentäs tätä elämää. Kiitos teille kaikille.
Auts, mutta omalla laillaan niin ihanasti auts.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti