Ai kamala sentäs...

Siivoilin tänään työkoneen tiedostoja ja putsailin turhaa sälää hakemistoista pois.  Vastaan pomppasi keskeneräiseksi jäänyt erittäin henkilökohtainen kirje menneisyydestä ja jälkiviisaana voi todeta, että onneksi se kirje oli jäänyt lähettämättä. Kirje huokui niin suurta epätoivoa, tuskaa ja pohjatonta kipua, että tuntui lähes pahalta sitä lukea. Oli outoa lukea omia tuotoksiaan kuin ventovieras, ihmetellä mitä ihmettä mielessäni, sydämessäni ja aivoissani on noina hetkinä liikkunut. Näin jälkikäteen voi sanoa, ettei siellä tainnut liikkua juurikaan mitään järjeksi tulkittavaa, kovin olen mennyt fiiliksellä ja tunteilla. Eipä varmaan paljon tuon alemmas voi ihminen vajota. Säälittävää.

Helpottavinta juuri tässä hetkessä ja nyt oli huomata, ettei mikään enää tehnyt kipeää, mitään ei enää särkynyt eikä yhtään kyyneltä tullut vuodatettua. Hyvä näin. Olkoot hyvät muistot tapahtuneista tallessa ja opiksi olen totta vie ottanut. Hemmetti. MUR.

Aamulla oli ensimmäinen pakkasaamu tälle syksylle, piti etsiä jääraappa ja skrapailla ikkunat puhtaaksi. Ulkona vallitseva aurinkoinen keli houkuttelee valokuvaamaan, saisinkohan vihdoinkin aikaiseksi lähteä liikenteeseen silläkin saralla. Tulisipa viikonloppu pian :)

Munaminiä ja muisteloita

*pohdintaa menneistä*

Jäin eilen syystä tai toisesta lukemaan  mitä minulle kuului noin vuosi sitten (syys- ja lokakuu) ja hämmästyin kovasti. Näin se aika on ollut armollinen, olin jo unohtanut autuaasti miten paljon silloin itkin, miten paljon sattuikaan ja miten paljon tein töitä ihan päivittäisen jaksamiseni suhteen. Muistan siivonneeni synkimpiä postejani pois ja siistineeni niitä vihaa, tuskaa ja kipua sisältäneitä postauksia rankalla kädellä pois. Silti niistä jäljellä jääneistä postauksista käy ilmi äärimmäisen helposti muuttuvat mielialat, suuri halu oikaista kaikissa tunnetiloissa eteenpäin ja kyllä sieltä se kontrollifriikkikin tulee teksteistä kovin selvästi esille. Huomastin kovasti vihaavani hetkittäin itseäni ja syyllistin turhankin rankasti itseäni ihan ihmeellisistä asioista. Koetin kovasti hallita niitä elämän lankoja, mutta eihän ne langat hyppysissä loppupeleissä näköjään pysyneet. Voisin varmaan todeta, että kulunut vuosi oli kovin kasvatuksellinen ja vahvistava. Nyt sitten odottamaan mielenkiinnolla mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. :)

Sitten kevyempiä aiheita. Eilen tuli Maajussille morsian-ohjelma ja en voi kuin hymyilla ihana aidon tuntuiselle homomiehelle, Janne Pietikäiselle joka hakee munaminiää :). Vaikkukorvaisena kuulin ensin hänen etsivän munanimijää, mutta miniähän se siellä hakusessa oli. Hienoa, toivotaan että julkisuus ei tuo esille niitä negatiivisia puoliaan esille Jannen seuranhaussa. Olen itse kritisoinut ohjelman kovin hidantempoista etenemistä ja tätä on näköjään odotettavissa tänäkin vuonna, Juu-u, olen siis tätä seurannut aiempina vuosinakin ja tunnustan sen ihan riemumielillä. Juntti mi juntti. Siis minä. :))

Kuvausinnostus hipuu välillä, joten törmäsin mielenkiinnolla tähän Blipfoto sivustoon. Kuva päivässä, tai harvemminkin omasta elämästä. Olisi jännää, ehkä se motivoisi tarttumaan kameraan useammin. Pienenä plussana tulisi englannin kielen harjoittamista aivaniinkuin puolihuolimattomasti ja se jos mikä olisi ehdotonta plussaa. Katsotaan nytten.

Viikonloppukin tulee. Hienoa. :)

Uusi viikko

Viikko alkaakin säpinän merkeissä. Duunien jälkeen pitäisi siirtyä auton rattiin ja nokka kohti Imatraa. Pikavisiitti siellä ja yöksi takasin kotiin. Olkoot reissu vaikka vanhojen kotimaisemien näyttämistä Autolle, edellisen kerran tuolla tulikin vierailtua kyseisen auton oston merkeissä.

Säikähdin viikonloppuna jälleen kerran jostain syövereistä kumpuavia mörköjä. Tällä kertaa siihen ei tarvittu kuin Robert Heleniuksen nyrkkeilyottelu telkkarista ja verisen vastustajan naama. Tämän kuvan jälkeen ne mörköt mönkivät jostain esille. Eipä siinä muuta taas voinut kuin pillahtaa itkuun, näkyy ne vaan kummittelevan nuo perheväkivallan haamut sitkeästi jossain.  Ei auttanut edes vakuuttelut, että miehet on pieksättämässä siellä itseään ihan rahasta ja vapaaehtoisesti, äärimmäisen pahalta se tuntui silti. Olen varmaan joutunut vähän liikaa eläessään sitä verta lattioilta ja muilta materiaaleilta luutuamaan. :((

Toki sallin tämän urheilumuodon muille, ei sinä mitään. Omat hermot ei vaan kertakaikkisesti kestä, joten pysyttelen moisesta urheilusta ihan suosiolla erilläni.

Pähkäilyä

Sain jokunen aika sitten tekstiviestin hieman yllättävältä taholta. Viesti oli ihan neutraali ja asiallinen, herättäen minussa hyvää tuulta hetken hämmästelyn jälkeen. Mainitsin viestistä ystävälle ja saimme yllättäen aikaiseksi mielenkiintoiset keskustelut. Pohdinnassa oli menneisyys ja eri ihmisten merkitykset itse kenellekin nyt ja menneisyydessä. Jotkut asiat vaan ovat x-aikaa kipeitä asioita ja aika näkyy kaikesta huolimatta parantavan ne haavat. Niinkuin tässäkin tapauksessa on käynyt.

Olen edelleenkin äärimmäisen viehättynyt siihen, miten ihmiset alkavat puhua asioistaan. Yllättäen, silloin kun heille antaa sen mahdollisuuden, tilan ja ajan kertoa ajatuksistaan ja tuntemuksistaan omaan tahtiinsa. Olin itse jossain vaiheessa elämääni samassa tilanteessa ja olen kiitollinen kyseiselle henkilölle niistä kuuntelevista korvista, virtuaalisesta olkapäästä ja oikeista ääneen esitetyistä kysymyksistä. Kaikkea sitä minäkin opin, näin isona ja aikuisena. Itkemään, puhumaan ja kohtaamaan niitä tunteitaan vaikka kipeäähän se teki, mutta elossa niistäkin selvisi. Puhuminen on oikeasti hyvä juttu. :)

Muita omituisia asioita oli tämän aamun herääminen.
Unessa heräsin aamulla sängystä eroottispitoisen yön jäljiltä kahden osittain tutun ihmisen vierestä hyvin häpeilevissä fiiliksissä. Ilakoinnin yksityisikohdat jäivät nyt hämärän peitoon, joten olisihan se kiva nähdä koko tarina, eikä mitään jälkifiiliksiä pelkästään. Tyhmä uni, toimintaosuudet mukaan myös. ;) Sitä mistä ko. ihmiset uniini tulivat en ymmärrä ja IRL ei ole todellakaan toivottua moinen herääminen. Pitänee ottaa se unen tulkintakirja taas käyttöön.

Itku-Iita

Menenneisyyden omat sisäiset mörköt ne vaan jaksavat ryömiä koloistaan esille aina silloin, kuin niitä vähiten odottaa. Paskaa, eikö ne voisi jo olla piilossa. Tulee vähän olotila , että enkös minä ole kokenut tämän ennenkin, jossain muualla, joskus muulloin. No kaipa kaikella on tarkoituksensa, myös tällä. Jotenkin tuntuu että tämä mörkö tulee kulkemaan mukanani haitaten elämääni, ellen tälle tee taas jotain radikaalia. Pitäisiköhän kääntää auton nokka kohti Järvenpäätä...

Vituttaa. Minä ja mörköni. *muutama kirosana*.

Harmittaa myös muutama ei niin tyylikkäästi hoidettu muu asia ystävyys (tjsp) rintamalla, ehkä olisin voinut hillitä sen kärkevän kieleni ja laskea vaikka malliksi tuhanteen. Pässi mi pässi olen, ei näistä typeryyksistä näy pääsevän eroon millään. Muita ärsytyksen aiheita on oksennustauti, peltipoliisit räpsyvinen kameroineen ja kiljuvat alakerran kakarat sekä kramppaavat pohkeet. 

Loppupeleissä siis ne vitutuksen aiheet on onneksi kovin pienet ja pyörivät vakioaiheiden parissa, joten ei mitään syytä huoleen. Se kesä tulee ja kesän ensimmäisen leikatun ruohon tuoksu tuli nenääni tänään lähitalosta. Se, jos mikä on varma kesän merkki. :) Olen tuossa ohimenennen opetellut toisenlaista tapaa kommunikoida, opetellut kuuntelemaan ja käyttämään niitä korviani sen ainaisen kyselyn ja tentaamisen sijaan. Ei niissä rivienväleissä ole aina sitä piilomerkitystä, ei todellakaan. Paljon on petraamisen varmaa tälläkin saralla, mutta hyvä kuitenkin miettiä vähän elämää ja uteliaisuuttani eri kantilta. Sen vanha viisaus siitä miksi ihmisellä on kaksi korvaa ja yksi suu pitänee varmasti paikkansa. Harjoitellaan sitten, ihan vapaaehtoisesti.

Synkkyyden suosta

on nyt noustu, paskat ravisteltu päältä pois ja episodi töihin liittyvien ongelmien suhteen saa päätöksen maanantaina. Voi olla vähän nihkeätä suhtautumista joiltain henkilöiltä tiedossa, mutta en itse jaksa tästä sen ihmeemmin stressata enää. Kirjallinen eroilmoitus on jo kirjoitettu ja allekirjoitusta vaille. Niin-n, siis eroilmoitus ei ole töistä vaan tästä tietystä "luottamusvirasta". Jatkossa homma saa mennä osastoon  EVVK.

Raivoisassa siivousoperaatiossa käteeni tarttui tänään kuva ensimmäisestä miesystävästäni. En edes muistanut moista kuvaa omistavani ja kuva pisti miettimään asioita. Ihan pitkän kaavan mukaan ja monelta kantilta ja ajatuksissa vilahteli monia ihmistä ja ihmissuhdeita. Kaikenlaisia muistoja vuosien, vuosien takaa ja vähän lähempääkin historiasta. Rakkaita muistoja, mukavia muistoja, suudelmista parkkipaikoilla kuutamolla, intohimosta, vetovoimasta, nautinnosta, välittämisestä, hellyydestä. Muistoja monenlaisista ensimmäisistä kerroista, muistoja viimeisistä kerroista, välähdyksia arjesta, juhlasta, elämästä yleensä. Vastapainona tuli myös mietteitä henkisestä väkivallasta, raivoisista riidoista, uskottomuudesta, pahoista sanoista ja tahallisista loukkaamisista. Koko elämän kirjo siis vilahteli niissä tapahtuneissa asioissa, joten sarkastisesti voisin ainakin sanoa eläneeni ja tunteneeni paljon. On myös kovin erikoista se, miten jonkun kanssa lyhyessä ajassa käy enemmän tunteita läpi kuin jonkun toisen kanssa kymmenessä vuodessa. Onkohan sitä itse vaan muuttunut, vai onko kaikki kiinni vastaparista ja siitä kemiasta. Ei vaan voi tietää, mutta kaikkea on matkan varrelle näköjään mahtunut. Hyvä niin.

Ehkä ihmisen mieli on jotenkin oudon armelias ja ne hyvät hetket rakkauksista jäävät pääsääntöisesti elämään. Aika näkyy siis tekevän tehtävänsä. Hienoa. Mieltäni viimeaikoina vaivannut ystävyyteen liittyvä harmistus on vielä olemassa, mutta toivottavasti sekin kärhämä vielä selviää. Toivon näin.

Nyt jauhalihataikinan kimppuun. Tiedossa iltaruuaksi toivottavasti hyvä lihapullia :)

Hmh

Onpas ollut outo päivä. Siis todella outo päivä. Aamulla nyyskin jonkun menneisyyden mailien perään, nyt sitten lievän raivostumisen kautta taas hymyilyttää.

Outoja, outoja asioita.

Pahoitin minulle tärkeän ihmisen mielen tänään. Tahtomattani, mutta pahoitin kuitenkin. Kirjoitan edelleenkin itselleni tätä blogia, muutama IRL ihminen lukee tätä myös ja sivuan heitä ja monia muitakin ihmisiä tällä enemmän ja vähemmän, ohimennen tai syvälliseti pohdiskellen. Vaikka tapahtumat perustuvat pitkälti tositapahtumiin, niin kaikkea en tänne kuitenkaan kirjoita. Syystä, toisesta ja jostain muusta syystäkin. Kaikkea en halua jakaa ja hyvin usein tänne päätyvät ne erikoisemmat asiat, surut, ilot, naurut ja ne "arkiset" asiat jäävät kirjottamatta. Tarkoituksella tai tahattomasti. Rivienvälejä ei kannata lukea, ei kannata pohdiskella tiettyjen asioiden puuttumisia, tai sitä miksi kirjoitan jostain ihmisistä tai tapahtumista enemmän kuin toisista. NIIIIN. Minä itse ja minä. Minulle tehty blogi, minua varten. Herneet pois sieraimista. Jookosta. Olen nimennyt tämä kirjoittelun itsellenin terapianurkaksi, joten annetaan tämän olla minulle sellainen.

Tänään kesken pihamaan haravoinnin sain oivalluksen. Ajatuksen minkä olisin halunnut jakaa, mutten kyennyt siihen. Pistin myöhemmin ajatuksen tekstarina menemään ja jotenkin siinä pimenevässä illassa loksahteli juttuja pienessä päässäni paikoilleen. Ajattelin eräästä ihmisestä vilpittömästi positiivisia ajatuksia, toki ei ne ennenkään ole olleet juurikaan negatiivisia, vaan enemmänkin jotain muuta, määrittelemätöntä fiilistä. Kukaan ei varmasti oleta, että minun pitäisi moisia positiiivisia tunteita tuntea tapahtuneiden taustat huomioon ottaen. Minulla se oli kuitenkin vapauttavaa pystyä ajattelemaan ja puhumaan jossain määrin kipeästä tai vähintäänkin varsin häiritsevästä asiasta neutraalisti. Tai se itsessään, että pystyn irottautumaan itsekkäistä ajatuksistani, haluistani ja toiveistani ja toivon toisille onnea. Hienoa minä. Hemmetti vie. :))

Erikoista masokismia...

Innostuin pirteän ja hyvän aamun jälkeen siivoamaan vaatehuonetta. Tiesin, että siellä jossain, jonkun kansiokasan luona on pieni pahvilaatikko. Laatikko sisältää hyvin, hyvin henkilökohtaisia muistoja, kirjeitä, papereita. Kaikkiin tavaroihin siellä liittyy jotain hyvää, ihanaa, kaunista ja kenties jotain menetettyä. Kuitenkin hyviä muistoja ihmisistä ja eletystä elämästä.

Tiesin siellä olevan kirjeen, joka on odottanut jo uudelleenlukemista kuukausia. En vaan ole pystynyt sitä lukemaan, sillä kirje on hyvin henkilökohtainen ja vilpittömän aito. En ole kuukausiin, varmaan puoleen vuoteen lukenut sitä kirjettä. Luenko sen nyt, vai en? Mitä minussa menee rikki, jos sen luen? Entäs jos mitään ei menekkään rikki, entä jos olen jo päässyt tapahtumien yli ja ohi? Nyt minä (puolestani) tuoksuttelen täällä, ja itken valtoimena, vaikken ole vielä sanaakaan lukenut kirjeestä.

Tuoksumuisti on kovin erikoinen ja voimakas asia, tätä asiaa ollaankin viime aikona pyöritelty aika paljon erään henkilön kanssa. Juu-u, eli nyt minä olen se "omituinen", osui ja upposi. Nyt asianomainen voinee minulle sanoa hyväntahoisesti naljailleen, ähäkutti siitäs sait  ;)

Edessä tämä operaatio on joskus, jossain vaiheessa ja joka tapauksessa, siis miksipä ei juuri nyt. Möröt pitää kohdalta, vaikka se sattuisikin. Tietyistä asioista ja menneisyyden tapahtumista on vaan osattava päästää irti, jotta pystyy aloittamaan sen jonkun uuden rakentamisen. Oli se uusi sitten mitä tapansa, kenen kanssa tahansa, miten tahansa. Koskee siis tätä elämää ihan yleensä, oli kyse sitten ihmissuhteista, työstä, asuinpaikasta. Minulle tämä kirje on iso asia. Kun nyt pystyn lukemaan tuon kirjeen menemättä rikki, olen päässyt tietystä asiasta elämässä jossain määrin yli. Asiat ja elämä muuttuvat, mutta ne hyvät muistot säilyvät joka tapauksessa aina, siellä sydämessä ja muistoissa. :)

Tämä on kyllä nyt sitä pahinta mahdollista masokismia, henkistä sellaista.
*huokaus*


***************************
Edit. Klo 14.57.
Kirje on nyt luettu. Lukemisen aikana tuli runsaasti kyyneleitä, hymyä ja naurua. Runsaasti tunteita. Nyt olo on helpottunut. Mörkö oli ja meni. Vihaan tätä sanontaa, mutta kaikella on tarkoituksensa. Tälläkin. Kiitos. :)