Olen tässä viime aikona kiemurellut fiiliksissä jos toisissakin. Itkua on riittänyt ihan aiheesta, sen vierestä ja ihan muuten vaan. Isän terveys on aiheuttanut nyt suurta huolta ja harmistusta, mutta vaikka albulanssilla mentiin, niin pois tultiin onneksi ihan henkilöautolla kolmen päivän päästä. En voi kun järkyttyneenä katsoa miten pieleen diagnoosi "ei sinua mikään vaivaa, mene kotiisi ja ota Buranaa" voikaan mennä. Melkein tekisi mieleni tehdä virallinen valitus ko. lääkäristä, mutta mietitään nyt vielä. Henki ei lähtenyt, se kai se tässä tärkeintä on.
Muulla saralla viikonloppu oli hötkyily-vapaata. Hyvää ruokaa, juomaa ja seuraa. Tivolia, rantakiviä, tärkeitä ihmisiä ja leppoisaa elämää. Katiskoja, kaloja ja hysteerisiä koiria. Itkuja ihan vaan pelkästään ilosta, itkua välillä kipeistä asioita ja niiden pelottavien mörköjen kohtaamista. Puhumista, pohdiskeluja, pähkäilyjä ja ennenkaikkea sitä kuuntelemista. Herkkyys ei ole paha asia, ei ollenkaan. Niin ja se jarru näkyy luistavan jo.
Toisaalla jäin miettimään sitä, miksi onnistun yhä vaan alentamaan itseni erään ihmisen "silmissä". Miksi tunnen itseni täysin arvottomaksi, hyödyttömäksi ja vastenmielikseksi ihmiseksi. Totuuden kanssa näillä on tuskin mitään tekemistä ja hän ei ole koskaan, eikä missään tilanteessa ole antanut mitään aihetta tuntea näin kuin tunnen. Outoja ovat mielen liikkeet ja tiet. Sekin on outoa, että mistä puskista taas nämä ajatukset kumpusivat, ihan ilman mitään syytä. Äh, eiköhän taas tuokin päätön mieleenjuolahtelu painu sinne mistä on tullutkin.
Muualla seutuvilla se murtunut jalkapöydän luu parenee pikkuhiljaa. Se riittääkö paranemistahti reissuun lähtemiseen jää nähtäväksi. Päätöksiä sillä saralla pitäisi tehdä. *huokaus*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti