Voihan Pertti vieköön!

Olen tässä viime aikona kiemurellut fiiliksissä jos toisissakin. Itkua on riittänyt ihan aiheesta, sen vierestä ja ihan muuten vaan. Isän terveys on aiheuttanut nyt suurta huolta ja harmistusta, mutta vaikka albulanssilla mentiin, niin pois tultiin onneksi ihan henkilöautolla kolmen päivän päästä. En voi kun järkyttyneenä katsoa miten pieleen diagnoosi "ei sinua mikään vaivaa, mene kotiisi ja ota Buranaa" voikaan mennä. Melkein tekisi mieleni tehdä virallinen valitus ko. lääkäristä, mutta mietitään nyt vielä. Henki ei lähtenyt, se kai se tässä tärkeintä on.

Muulla saralla viikonloppu oli hötkyily-vapaata. Hyvää ruokaa, juomaa ja seuraa. Tivolia, rantakiviä, tärkeitä ihmisiä ja leppoisaa elämää. Katiskoja, kaloja ja hysteerisiä koiria. Itkuja ihan vaan pelkästään ilosta, itkua välillä kipeistä asioita ja niiden pelottavien mörköjen kohtaamista. Puhumista, pohdiskeluja, pähkäilyjä ja ennenkaikkea sitä kuuntelemista. Herkkyys ei ole paha asia, ei ollenkaan. Niin ja se jarru näkyy luistavan jo.

Toisaalla jäin miettimään sitä, miksi onnistun yhä vaan alentamaan itseni erään ihmisen "silmissä". Miksi tunnen itseni täysin arvottomaksi, hyödyttömäksi ja vastenmielikseksi ihmiseksi. Totuuden kanssa näillä on tuskin mitään tekemistä ja hän ei ole koskaan, eikä missään tilanteessa ole antanut mitään aihetta tuntea näin kuin tunnen. Outoja ovat mielen liikkeet ja tiet. Sekin on outoa, että mistä puskista taas nämä ajatukset kumpusivat, ihan ilman mitään syytä. Äh, eiköhän taas tuokin päätön mieleenjuolahtelu painu sinne mistä on tullutkin.

Muualla seutuvilla se murtunut jalkapöydän luu parenee pikkuhiljaa. Se riittääkö paranemistahti reissuun lähtemiseen jää nähtäväksi. Päätöksiä sillä saralla pitäisi tehdä. *huokaus*

Herkkis minä

Itkeä vollotin äsken pitkät tovit liikuttavalle tarinalle kroonisesti sairastuneesta, kipeästä koirasta ja omistajan rankasta velvollisuudesta tehdä päätös siitä, koska koiran kärsimykset on aika lopettaa. Voih. Herkistyin jopa siinä määrin, että pistin koiran omistajalle osaaottavaa postia aiheesta ja viestin kirjoittaminen kaiken sen niiskuttamisen ja kyynelehtimisen läpi oli aika haastava urakka.
Muuten on ollut vain ja ainoastaan tylsää. Ulkona on satanut koko päivän vettä ja piha on ihana yhdistelmä jää-sohjo-vesisotkua. Olen uskaltautunut tasan kerran ulos viemään pahvia ja lehtiä keräykseen ja nyt sit vaivaa jo lievä ahdistus kaikesta tästä sisällä nököttämisestä.

Pipareista tuli hyviä. Lukumäärällisesti niitä tuli vaan hemmetin paljon ja kysymys kuuluu voiko pipareita pakastaa? Vien huomenna mökille mukanani ison kasan naposteltavaa, mutta ei kaksi naista niitä leivän asemasta voi syödä. Tai voisinhan minä viedä niitä pipareita myös ns.appivanhemmilleni siinä ohikulkiessani... en vielä tiedä. Joku viisas himoleipuri olisi myös voinut pistää aloittelijoille reseptiin varoituksen " paistettaessa helposti palavia" , sillä sitä ne kyllä todellakin ovat. Mustuneet piparin reunat maistuvat sitä paitsi pahalle... niin.

Tää Blogger vois myös osata päättää, millä kielellä se haluaa minun kanssani asioida. Kielet ovat onnekseni nyt kuitenkin pysytelleet suomi tai englanti-linjalla, mutta kun mitään järkeä kielimuutoksiin ei tunnu olevan. Onpahan jotain jännitystä minullekkin miettiä kumpi kieli on esillä seuraavalla kirjoituskerralla ;)
Outoa, outoa joka tapauksessa on tuokin.