Heräsin yöllä kesken makeiden unien. Pikaisen veskireissun jälkeen ei sitten nukuttu, mutta ehkä rauhallisen viikonlopun jälkeen jaksaa taas vähemmilläkin unilla. Eikä nämä arkiset duunit nyt niin rasittavia ole, ei todellakaan. Voi kuinka kaipaan sitä kesää ja fyysistä työtä, missä sain todellakin TEHDÄ sitä työtä. Oi niitä aikoja... Tällä sormien heiluttelulla näppiksen päällä ei paljon voi fyysisyydestä puhua.
Unettomina hetkinä jäin tavoilleni uskollisena taas pyörittelemään päässäni maailman syntyhistoriasta alkaen kaikkean mahdollisista ja mahdotonta. Eipä noita suoria vastauksia taas tullut yhtään mihinkään, ehkä se kelaaminen kaikesta etukäteen kannattaisi lopettaa. Ihan siis oikeasti. Asiat menevät niinkuin menevät, teen varmaan vaan haittaa koettamalla hoputtaa asioita esiin ja kaivelemalle asioita liiaksi. PÖH, inha mie. Millä ihmeellä tästäkin raivostuttavasta piirteestä pääsee eroon...
Ehkä tyydyn vaan siihen, että kyllä se elämä kantaa. Että kaikki menee parhain päin, että asioilla on tapana järjestyä. Onhan se näin, onhan? Ehkä sitä on vaan oppinut liian skeptisesti elämän varrella, kun rakkaus ei ole riittänyt, olosuhteet on olleet väärät tai elämä on muuten vaan kääntänyt sen vähemmän mukavan puolen esille. Eikä siitä kantavuudestakaan ole aina ollut takeita, tai ehkä olen vaan massaltani liian painava, ettei se kantavuus ole riittänyt sen takia. Tai ehkä vaan vaadin elämältä, kumppaniltani ja itseltänikin aivan liikaa. Jaa-a. Ehkä jään sitten pohtimaan tätä seikkaa, vaikka tulevana yönä. Plääh....
Muita lievän kitinä aiheita ovat olleet yhden vauvamasun aikaansaama kohkaaminen lehdistössä. Voi hyvänen aika sentäs. Perheenlisäys on ihana juttu, mutta mutta... vois kai ne ruotsinkin kuninkaalliset nyt jättää ihan vähän rauhaan. Jookosta. Olkoot onnellisia raskaudesta ihan ilman kaiken muun maailman taivastelua aiheesta, pöh.
Ai niin, ne aamulliset useasti toistuneet karseat painajaisunet ovat näemmä kadonneet. Huh. Onneksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti