Kiitos

Taru Tuulikki. Lepää rauhassa, tulet aina olemaan rakas.

(2000- 26.11.2011)

Enne?

Alkaa pikku hiljaa pelottamaan nämä minun aamulliset unet, joissa sattuu ja tapahtuu aivan liiaksi.

Edellisenä yönä oli raivotautisia kissoja, jotka jouduin lopettamaan murskaamalla niiden pään. Pää murskana oleva kissa laiturilla ei ole kaunis näky. Tänä aamuna unissa oli ihmisvainajia ja kohtalaisen pahaa teki oivaltaa vainajan olevan tuttu henkilö. Neiti itse (= siis minä) pötkötti raatona jälleen kerran laiturilla. Itsensä näkeminen kuolleena oli... ettenkö sanoisi aika järkyttävää. Oman lisänsä karmeuteen teki se, että vaikken ole koskaan nähnyt puukotettua ihmistä kuvat mielessä oli valitettavan todentuntuisia.

Alitajunta näkyy nyt työstävän jotain todella outoja asioita aamun tunteina. :(

Ei enää... näitä unia.

Hiljaiseksi vetää

Työkaveri kuoli 47-vuotiaana. Hän hävisi maanantaina pitkällisen taistelun syöpää vastaan saattokodissa. Toivottasti kipulääkitys oli riittävä ja hän olisi päässyt vaan nukkumaan pois. Jotain kohtalon ivaa on myös se, että hänen kuolinpäivänsä on sama kuin lapsensa syntymäpäivä. Olen varmaan maininnut hänestä täälläkin, mutta sappileikkaus ei hänen kohdallaan ollutkaan se rutiinileikkaus, vaan siellä löytyi jotain poikkeavaa. Aina voi jossitella, entä jos tuo rutiinileikkaus olisi ollut aikaisemmin, olisiko silloin voitu tehdä jotain jo aiemmin. Aloittaa lääkitys, sädetys, ihan mikä vaan.
Surullista.

Jos hän lähtisi pois

Olen viime aikoina kelaillut paljon kuolemaa, luopumista ja elämän äkillistä päättymistä. Isotätini sairastaminen, omien vanhempien vanheneminen, erään läheisen sairastuminen ja toisen läheisen vakava loukkaantuminen ja ystävän menettäminen on pistänyt miettimään taas asiosta. Paljon on viime aikoina tapahtunut, osa tapahtumista on ollut osittain omaa syytäni, osa täysin minusta riippumattomista syistä, mutta yhtä lailla kaikki ovat satuttaneet minua.

Tapahtumat saavat pelkäämään, että kuka tahansa voi poistua koska tahansa täältä. Pitäisi osata sanoa ja osoittaa ihmisille riittävän usein miten tärkeitä he ovat itse kenenkin elämässä. Harmillisesti sitä vaan ei ole tullut tehtyä riittävässä määrin, arki vie mennessään ja elämä tuo kaikkea muuta mukanaan. Sitten kun ihminen on poissa, on jo liian myöhäistä.

Mietin omia vanhempiani ja muita läheisiäni, mitä tapahtuisi jos joku heistä lähtisi tänään pois.Tavalla tai toisella. Olenko hoitanut asiani, niin että he tietävät olevansa minulle rakkaita. On aika rankkaa oivaltaa se, kuinka huono ihminen olen ollut ystävänä, siskona, lapsena, rakastettuna. Ei naurata, ei.

Ehkä tämä johtuu historiasta, lapsuudenkotini menneestä ilmapiiristä ja tavasta elää silloin joskus. Ehkä se johtuu siitä helvetin kiltistä tytöstä, joka ei saanut näkyä eikä kuulua. Ei edes siinä positiiivisessa mielessäkään. Vanhempien alkoholismi jätti varmasti jälkensä, piti olla kova, mikään ei saaanut satuttaa tai ainakaan ei kannattanut näyttää, että nyt tuo sattui. Vain ne vahvat ja kovat pärjäsivät. Kaipa se on hyvä, että edes tässä vaiheessa mietin näitä ja totean että minulla on oikeastaan vain parannettavaa näissä sosiaalisissa taidoissa ja tunteistani kertomisessa.

Monen asian suhteen tämäkin oivallus tulee aivan liian myöhään, mutta kaipa kaikella on tarkoituksensa. En tiedä. Surettaa ja oikeastaan hävettääkin  moni asia. Hävettää sekin, miten monta ystävyyssuhdetta olen onnistunut vuosien varrella karkoittamaan pois huonolla yhteydenpidolla, tai vaan jotenkin. Kun nyt vaan saisi jotenkin edes jonkun langan päästä kiinni, että edes jollekulle osaisi näyttää läheisilleni miten tärkeitä he ovat minun elämässäni. Miten minä olen voinutkin olla näin... jotain.

Tässäpä sitä mietittävää tälle illalle.

Elämän lanka on välillä niin kovin lyhyt

Jouduin aamulla erittäin outoon ja pelottavaan tilanteeseen. Lähes kotiportillani oli kaatunut mieshenkilö polkupyörällä ja loukannut päänsä. Loukkaantunut makasi keskellä pyörätietä ja auttamassa oli jo muutama rouvashenkilö kun ovelta pyörätielle saavuin. Jäin odottamaan ambulanssia heidän kanssaan, sekä hain myös jotain pyyhkeitä miehen pään alle ja pyyhin verta yms. Ambulanssi tuli jossain vaiheessa ja mies saatiin paareille, haava puhdistettiin ja miestä oltiin nostamassa autoon kun hän vaipui yllätten tajuttomaksi. Mies otettiin takaisin autosa ulos jalkakäytävälle ja tässä vaiheessa lääkintähenkilökunta joutui pyytämään minua avukseen.

Heillä ei ollut riittävästi käsiä sekä paineluelvytyksen, että esim. elvytysvarusteiden purkamiseen autosta. Minä en siis ole edes käynyt ensiapukurssia ja joudun suvereenisti auttamaan intuboinneissa, jysäytykissä, tiputuksissa ja paineluelvytyksessä. Paikalle saapui toinen ambulanssi, mutta meitä oli kolme ammattilaista ja minä jatkamassa elvytystä kunnes poliisin saavuttua paikalle sain siirtyä pois tilanteesta.

Lopputuloksena oli kuitenkin valitettavasti vainaja ja olen antanut poliisille tietoni, jos heidän tutkija jotain lisäkysymyksiä haluaa minulle esittää. Puolitoista tuntia tapahtuneesta ja kyseistä miestä ei enää ole. Ajatus siitä, että minä kuulin hänen viimeiset sanansa ja puhuin hänen kanssaan viimeisenä tajunnan hetkenä on aika pelottava. Pesin kaatumisessa tulleet veret pois kadulta, postilaatikkoni edestä ja viemäriin valuva pesuvesi sai ajattelemaan onko elämä todella noin äkillisesti pois otettavissa. Että elämä valuu pois yhtä helposti kuin se vesi kadulla...

Niin ja miksi ihmiset ovat uteliaita ja jäävät päällistelemään moista tapahtunutta täysin ulkopuolisina. Onko toisen kuoleman katseleminen todella noin hauskaa, onko hauskaa katsoa veritä puolialastonta ihmistä jonka hengen eteen kaikki pyrkivät tekemään parhaansa. Ei voi ymmärtää...

Voi että, tämä kyllä pysäytti. Arvostan yhä enemmän tuon alan henkilöitä, yllättävää itselleni oli henkilökunnan kiitokset pienestä avustani ja selonteko ilman erillisiä kyselyitä siitä mitä tapahtui ja mitä tulee tapahtumaan jatkossa byrokratian puolella. Ilmeisesti pystyn siis työskentelemään yllättävissä tilanteissa rauhallisesti ja järkevästi, hyvä tietää tämäkin itsestään etten heti shokkiin joudu. He varmistivat myös henkisen vointini ennen poistumistaan, sillä ehkä se on maallikolle hieman shokeeraavaa puuhaa. Ei ihan joka hetki joudu auttamaan noin äkillisissä jutuissa ja itse kuolema ja kuollut henkilö on jo sinällään pelottava asia.

Niin odottamatta

Olkaa hyvät ihmiset onnellisia, eläkää sitä ihan tavallista ja hetkittäin omasta mielestänne kenties tylsääkin elämäänne ja nauttikaa elostanne. Koskaan ei tiedä milloin on viimeinen päivä ja saanko enää nousta aamulla sängystä ylös. Sanokaan läheisillenne miten tärkeitä he ovat, rakastakaa ja näyttäkää se.

Niin. Mieleni veti tänään hiljaiseksi tieto melkein minulle tuntemattoman mieshenkilön poismenosta. Lähetän ajatuksen hänen pojalleen, jolla ei varmasti tule olemaan sellainen mukava turvallinen joulu. Ei tämä elämä ole reilua, ei todellakaan. Ehkä minäkin pidän taas vähän aikaa suuni kiinni pienistä marmatuksista....

*Huokaus*