Kiitos, mutta ei kiitos

Tänään moinen ääneen sanomaton lausahdus herätti hämmentäviä ajatuksia. Onhan näitä pakkeja ja torjuntoja tullut sieltä sun täältä liittyen töihin, ihastuksiiin, seksiin, arkisiin tylytyksiin, joten sitä kokemusta pitäisi olla jos rutkasti. Jostain syystä sietokynnys oli kuitenkin kovin alhainen juuri tämän asian suhteen, mutta hetken pyörittelyiden jälkeen kohautuin olkapäitäni. Eipä voi mitään, sattuuhan tätä ja muita kliseitä. Voisin vielä koettaa pönkittää itsetuntoani uskottelemalla, että muiden häviöhän tuo oli. Ei minun. En vaan ihan vielä jaksa vakuutella itselleni asiaa riittävästi, mutta ehkä vähän myöhemmin.

Muutenkin sain tyhjennettyä sanaista arkkuani hyvässä hengessä erinäisiäkin totuuksia sanoen. Kai se on hyvä edes joskus kertoa mitä mielessä liikkuu ja liikkui. Mitään syytä ei ole sanomisiani ottaa takaisin, jos toinen ei sanomisistani tykkää sen olkoot hänen oikeutensa.

Kuvahaasteeseen kuvia valitessani tulin äärimmäisen surulliseksi, Surulliseksi ajatuksesta, että huonolla tuurilla vuoden lopussa en pääse enää säännöllisesti kuvamaan merta ja vierailemaan rannikkoseudulla.Toki autolla pääsee ja hotellissa voi majoittua, mutta ei se ole sama asia. Jostain syystä kaltaiselleni järven ympäristössä kasvaneelle merestä, kallioista, majakoista ja maisemista on tullut kovin rakkaita. En halua luopua niistä maisemista, haluan nähdä niitä jatkossakin. Onhan Saimaa kiva, mutta se on "vaan" Saimaa. Turhahan tästä on etukäteen surra, mutta ehkä pitäisi koettaa keksiä se suunnitelma B, tai jotain. Kaiken varalta.

Kaikenlaisiin asioihin sitä tykästyykin.

Sunnuntaita

Päivä on ollut sään osalta taivaallisen ihana. Voi kuinka pidänkään näistä syksyn aurinkoisista päivistä, syksyn väreistä ja raikkaasta ilmasta. Rakastan vaahteranlehtiä ja voimakkaita värejä. Olikohan viime syksynä, kun syksyinen vierailun aikana Turussa oli joka paikka täynnä pudonneita vaahteranlehtiä. Kakolanmäki oli taivaallisen ihanan näköinen. Oi. Se maisema ja fiilis on kyllä jäänyt mieleeni kovin voimakkaasti. Olen ollut tänään melkein koko päivän ulkona, kuvaamassa, liikkumassa ja nauttimassa ulkoilmasta. Ihanaa. Samalla olen vähän koettanut päästää höyryjä pihalle ja tasata mieltäni.

Olen ollut äärimmäisen vihainen itselleni, niin vihainen että yöllä tuntui, että en saa henkeä kun suututtaa niin paljon. Suututtaa niin paljoan, että itkettää. Tai en nyt ole varma onko viha oikea sana, ehkä se on häpeää enemmänkin siitä miten ajattelematon olen ollut. Ei vaan ole älynnyt riittävästi, kun omat mielenkiinnot ja tahtomiset ovat olleet niin hallitseva tunne, ettei ole omalta täpinöimiseltään oivaltanut miltä homma jostain muusta on mahdollisesti tuntunut. Missähän vaiheessa minä menetin sen harkintakyvyn ja järjen, olen vaan jästipäisen naudan tavoin rynninyt siellä ja täällä. Hävettää. Oma itsekkyyteni ja lyhytnäköisyyteni. Jos voisin itseään ruoskia rangaistusmielessä, niin nyt olisi sen aika. PRKL.

Noh. Eiköhän tämänkin tästä. Voi että :(


**************************************
Edit. kello 3.40
Heräsin keskellä yötä oivallukseen. Oivalsin, mikä tunne minua vaivasi. Tunnetila on ja oli negatiiviseksi yleisesti ottaen luokiteltava, lähinnä kai tietynlaiseen omistamiseen ja omistushaluun liittyvä tunnetila.  Hemmetistäkö se sitten tuli, miksi se nyt tuli. Minulla ei ole mitään käsitystä. Mitähän vielä paljastuu tämän itsetutkiskelun jäljiltä, ei mitään kaunista ainakaan. :( Voidaan varmaan vaan pohtia, että tässäkö syy tähän viimeisimpään kohtaukseeni. Ehkä, tai sitten ei. Ihan sama. Yhtäkaikki, tästä ja itsestäni en voi olla ylpeä minkään mittapuun mukaan.