Oivalsin aamulla, että minulla on hyvä ja levollinen olla. Toki se ja tämä ja tuo asia voisi olla paremmin, mutta yleisolotila on varsin levollinen ja tyytyväinen. Pidän tästä olotilasta. Hienoa, että voin sanoa olevani onnellinen. MINÄ OLEN ONNELLINEN. Vau. Tuntuipa hyvältä sanoa noin.
Muita mainitsemisen arvoisia asioita ovat omituinen mieltymykseni Lassi Valtosen musiikkiin, tai no onko se omituista. Nightwishin liput on Joensuun keikalle jo ostettu ja olen varmasti kovin keski-ikäinen ja mälsä, mutta Suvi Teräsniskakin on yllättäen aikasta kiva. Kotiteollisuutta mielisin myöskin päästä katsomaan ja minut saa nykyisin itkemään kappaleella. Oikeesti. Juu-u, onhan se imelää ja onhan se sitä ja tätä, mutta vollotettaan nyt sitten tälle(kin). Höh. Tämän ON erittäin huolestuttavaa ja omituista. Pink! on yhä kovin mukavaa kuunneltavaa. Se sentäs ei ole muttunut mihinkään.
Olen vihdoinkin oppinut myös relaamaan, enää ei ole kamala kiire ja pakonomainen tekemisen tarve koko ajan. Tykkään toki autoilla entiseen malliin ja enkä juurikaan pakollisen arjen lisäksi yksin kotona viihdy, mutta muuten olen höllännyt sitä pipoa. Sunnuntai-aamuisin voi aivan hyvin herätä aamupalalla vasta kello 12 ja aamupalaakin voi syödä ihan leppoisasti ja rauhassa. Vaikka sitten sen kaksi tuntia, jos siltä tuntuu. Halutessani voin myös löhötä zombiena sängyllä tuntikausia. Kaipa tätä voisi sivistyneesti sanoa harkituksi laiskuudeksikin, mutta entäs sitten. Pikkuhiljaa ne äidin aivopesut ja opetukset alkavat karista, kaiken ei aina tarvitse olla tiptop ja nukkumaan voi mennä, vaikkei tiskit olisikaan tiskattu. Enää ei ole pakko jos ei taho. NIH.
Ehkä en ole enää se hapanimelä riivinrauta... Tai ainakaan niin pahasti. Hih.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti